Nikillä, Pojun emän isän velipuolella, olisi tänään 33-vuotissynttärit. Mutta koska Niki oli koira, se ei luonnollisestikaan ole enää syntymäpäiväänsä juhlimassa. 

Niki oli vuoden ikäinen pitovaikeuskoira, kun kävin sen hakemassa Jyväskylän tuolta puolen. Olihan se kokemus, kun ensimmäisen kerran Nikin kohtasin - saattoi olla pikkuisen isompi piski mitä mäyräkoira-Hessu. Koira hyppäsi heti minua vasten, kun ovesta sisään astuin, hyvä, kun en saman tien mennyt oven läpi takaisin pihalle. Iloista labradorimeininkiä siis olisi luvassa. Pitovaikeudet johtuivat yksinomaan entisen omistajan sairastumisesta, hän ei voinut Nikiä enää pitää. Nikillä oli paha korvatulehdus päällä juuri haettaessa, mutta eihän entinen omistaja sitä muistanut sanoa. Muistaakseni Nikin korvien hoito ei ollut haastavaa, se kumminkin säännöllisesti keväisin ja syksyisin jonkinasteisen korvatulehduksen itselleen hommasi vesissä läträtessään. Jopa verikorva tyhjennettiin vanhemmalla iällä ilman rauhoituksia. Ihan en voi kuvitella moista tapahtuvan Pojun kanssa... 

Kermavaahtoa kuonon päällä synttärikakun tiimoilta.

Nikiä tosiaan sai käyttää lääkärissä vähintään pari kertaa vuodessa. Lähinnä kyseessä olivat korvatulehdukset, jotka pääsääntöisesti johtuivat Nikin suunnattomasta rakkaudesta veteen. Keväisin ja syksyisin ojein ollessa täynnä vettä oli suuri haaste saada koira pysymään pois vedestä. Muistanpa erään kerran, kun peltoteillä kulkiessamme Niki äkkäsi viereisen puron ja syöksyi vauhdilla uimaan. Paha vaan, että puron penkat olivat niin jyrkät, että koira ei sieltä purosta omin voimin pois päässytkään. Onneksi sain jostain voimaa kiskoa liki 40-kiloisen eläimen vedestä, mahallani maassa maaten ja kurkotellen veteen päin.

Mökillä oli kiva yrittää onkia laiturin päässä, kun labradori polski onnessaan laiturin viertä edestakaisin. Nikiä ei todellakaan tarvinnut houkutella veteen! Vanhoilla päivillään se jopa opetti noutajansekoituksen Turren uimaan. Turrella oli alkujaan tapana uida ikäänkuin pystyasennossa, etujalat kauhoivat ja räiskivät vettä. Aikansa Niki sitä seurasi ja lopulta otti samaan leluun kiinni, mitä Turre yritti vedessä viedä, ja lähti kylmän rauhallisesti viemään uimataidotonta nuorta kloppia syvemmälle veteen. Jotenkin Turre tuossa toisen vieressä uidessaan yhtäkkiä hoksasi, mikä on homman nimi, ja alkoi uida koiraa räpiköinnin sijaan.

Välillä rannallekin.

Niki oli kova karkailemaan nuorempana. Yleensä sen löysi joko erään sekarotuisen koiran luota tai sitten labradorinartun luota. Nikillä oli pienoinen romanssinpoikanen kyseisen labbistytön kanssa, mutta pentuja ei tullut. Nartun omistaja olisi kovasti pentuja halunnut, mutta ehkä päivä oli ihan väärä tai omistajat muuten hätäisiä. Eihän niitä pentuja olisi rekisteriin saatu, vaikka molemmilla vanhemmilla paperit olivatkin, kun ei Nikille ollut mitään terveystutukimuksia tehty.

Erään karkureissun loppuhuipentuma on edelleen vuosikymmenten jälkeenkin arvoitus. Niki karkasi, aikani sitä etsin, mutta piti palata perunapuimurin päälle ja jättää koira oman onnensa nojaan. Perunannoston jälkeen kotiin palatessa koira oli kopissaan kytkettynä. En edelleenkään tiedä, kuka sen oli kiinni ottanut ja kotiin palauttanut.

Niki oli ystävällinen koira. Se ei ikinä itse aloittanut tappelua, mutta viiteen kertaan se tappeluun joutui. Kolmesti kultaisennoutajan kanssa, kerran labradorin kanssa ja kertaalleen sakemanni kävi päälle. Labradorihyökkäys tapahtui Jyväskylässä, missä satunnaisesti Nikin kanssa käytiin siskon luona kylässä. Kyseinen hyökkääjä-labbis oli paikallisille surullisen tuttu, koska moni meidät nähdessään otti omansa visusti vierelleen ja kohdalla totesivat jotain tyyliin, huh, ei tämä olekaan SE labbis. Jyväskylässä törmäsin myös sellaiseen mielenkiintoiseen tapaukseen, kun eräänä iltana vein Nikiä vielä äkkiä käymään ulkona ja vastaan tuli nainen dobermanninsa kanssa. Vai olisiko ollut rotikka? No joku semmoinen kumminkin. Tuo koira oli narttu, sillä oli juoksu ja se oli irti. Mitä sanookaan nainen? "Älä päästä sitä koiraasi minun koirani lähelle!" Että siis mitä. Minun koirani oli kytketty, ja labradoriuros nyt saattaa olla jonkinverran kiinnostunut nartuista, juoksuisista nartuista puhumattakaan. Yritin ehdottaa, josko hän vaikka kytkisi oman koiransa, kun minulla meinasi olla vaikeuksia saada pidettyä omaani kurissa, mutta ei, hän ei kuulemma pärjännyt koiransa kanssa, jos se oli hihnassa. Just joo. Lähdimme Nikin kanssa hiljaa pois paikalta.

Kaverin kanssa on hyvä loikoilla.

Nikin kanssa ei harrastettu lenkkeilyä kummempaa, vaikka tokotreeneissä kyllä kävimme. Näyttelyssä se olisi voinut pärjätä, se oli niitä kunnon tankkimallisia labradoreja. Tosin vanhemmiten siitä tuli liiankin tankki, ja painoa taisi olla liki 45 kg vanhempana. Niinpä koiraparalla oli nivelvaivoja vanhana. Ehkä Nikin olisi voinut päästää pois jo aiemmin, mutta niin kauan se sai olla, kun silmistä näkyi elämäniloa. Niki sai lopulta pitkittyneen epileptisen kohtauksen (ensimmäinen kohtaus elämänsä aikana) joulupäivänä 14,5-vuotiaana, tapaninpäivänä tuli se viimeinen piikki.