Ollaan viimeisen viikon aikana treenailtu Pojun kanssa useaan otteeseen ja kaikenlaista.

Viikko sitten keskiviikkona otettiin paikallamakuuta koirakoulussa. Molemmin puolin vieras, tai "vieras" koira, eikä Pojulla ollut aikomustakaan pysyä aloillaan. Ei sentään lähtenyt muita häiritsemään, kunhan nousi ylös ja karjaisusta pysyi paikoillaan seisomassa, kunnes pääsin sen laittamaan uudestaan maahan. Lopun ajan pysyin viiden metrin vai olinko peräti metrin päässä ja pysyi. Suurinpiirtein. Voisin tietysti sanoa, että meidän aikoinaan hyvin lupaavalta näyttänyt ja erinomaisen rauhallinen paikallamakuu meni pieleen, kun toinen koira tuli nuuskimaan kesken makuun toissa talvena. Mutta en sano, koska mielestäni syy on jossain ihan muualla kuin siinä toisessa koirassa. Jatkamme harjoituksia.

Kokeiltiin myös sitä meidän pahinta liikettämme eli luoksepäästävyyttä. Poju tärisi kuin horkassa, kun kolme eri ihmistä kävi sitä taputtelemassa. Aina uuden ihmisen tullessa koira oli aivan täpinöissään, saman ihmisen tullessa kolmatta kertaa tärinä ja innostus hieman laantuivat. Siis hieman. Rauhalliseksi Pojua ei tuossa tilanteessa varmaan voi saada, mutta eipä kai nollille mene tuollakaan tyylillä.

Jos alkaa miettiä, mitä seuraavaksi tekisi ja vaihtoehtoina on a) tiskaisin b) menisin siivoamaan kasvihuonetta c) harjaisin koiran d) menisin haravoimaan, oikea vastaus ei ole e) menen nettiin.

Sunnuntaina oli vuorossa tokotreenit ja ohitusharjoitukset. Hirmuinen väkimäärä oli näissäkin eli kahdestaan oltiin Leilan kanssa paikalla. Toki samana päivänä iltamyöhään kestänyt MH-kuvaus verotti osaltaan väkeä ja toisaalta, kukapa sitä tihkusateessa koiraa lähtisi treenaamaan. Jos koepäiväksi osuu sadekuuro, voihan senkin kokeen jättää väliin. Kaiketi.

Vaan saatiinpahan jotain tehdyksikin. Harmi vaan, etten enää oikein muista... Paikallamakuuta otin useampaan kertaan, maksimissaan varmaan kolmisen minuuttia ja vähimmillään puoli. Aika hyvin pysyi, nousikohan kerran, joka tosin sekin on liikaa. Taisi tosiaan nousta, kun toista koiraa kutsuttiin tai leikitettiin tai jotain. Ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään vaeltelemaan vaan pysyi aloillaan ja meni käskystä takaisin maahan. Kokeiltiin muitakin liikkeitä satunnaisessa järjestyksessä ja ihan ok nuo pääosin taisivat mennä. Ei mitään kympin suorituksia, paitsi luoksetulo, mutta ihan ok kumminkin. Liikkeestä seisomisessa on edelleen sama ongelma kuin viime syksynä eli häiriötilanteessa Poju ei pysy paikallaan siihen asti, että pääsen sen vierelle. Kotona kyllä pysyy helposti. Liikkeestä maahanmenossa on ruvennut tekemään siihenkin sammakkoasennon, enkä oikein tiedä, miten siihen suhtautuisin. Jäävänä liikkeenä varmaan tulen asiaan puuttumaan joka kerta, mutta paikallamakuussa... en tiedä. Tuli nimittäin mieleen, että Pojullahan on aivan valtavat takareidet, joten voi olla, että "normaali" makuuasento on pidemmän päälle epämukava. En tiedä, kunhan kuvittelen. Mutta liikkeestä maahanmenon lyhyen hetken pitäisi pystyä normaaliasennossakin olemaan.

Palkkasin Pojua näissä treeneissä solmulelulla. Noutaja tykkäsi kovasti noutaa lelua joka liikkeen päätteeksi ja otettiinpa ihan oikeaakin noutoa välipaloiksi. Käskin siis Pojun olemaan aloillaan ja kävin viemässä lelun piiloon. Sitten koira kutsusta luokse, josta lähetin sen hakuun. Ja hyvin löytyi lelu! Palautus sujui erittäin hyvin, kun lelun tuonnista suoraan käteen asti sai lihapullaa palkaksi.

Ohitusharjoitukset muutettiin yhteiskävelyksi kylätiellä, kun kerran ketään ohitettavia ei paikalle saapunut.

Jos Lidlissä on tarjouksessa kukkasipuleita, kannattaa hetken aikaa miettiä, onko oikeasti intoa istuttaa 150 gladioluksen sipulia multiin. Varsinkin, kun esikasvatus olisi suotavaa,

Maanantaina oli möllitoko ja kokeenomaiset treenit. Tai olisi ollut, jos olisi ollut väkeä. Tällä kertaa treenailtiin sitten Niinan kanssa keskenämme. On se Pojun ikätoveri ehkä pikkaisen pitemmällä harrastuksessaan kuin Poju, juuri oli tullut ensimmäinen EVL1-tuloskin. Me vielä yritetään epätoivoisesti saada alokkaasta edes tulosta. Vaan eivätköhän harjoittelumäärätkin ole olleet aivan eri luokkaa, kouluttajien taidoista puhumattakaan.

Kokeiltiin silti kokeenomaisesti kaikki liikkeet läpi. Tai no, kokeenomaisesti ja kokeenomaisesti, kun lykkäsin makkaraa koiran kitaan jatkuvalla syötöllä. Minuutin mittainen paikallamakuu meni ihan hyvin, itse olin alle 10 metrin päässä. Ei muita koiria rivissä. Hieman oli levoton, siten että pää pyöri, mutta ei edes levittäytynyt sammakoksi tällä kertaa.

Seuraaminen hihnassa meni pelleilyksi ja haisteluksi. Alkumatka oli varsin onnetonta, mutta loppua kohti parani. Nollille olisi varmaan mennyt, kun ohjaaja murahteli vähän väliä.

Vapaana seuraaminen sujui paremmin ja välillä oli jopa katsekontaktiakin. Tosin jälleen nollasi ohjaaja epämääräisillä mölähdyksillään koko liikkeen. Niina suositteli puuttumaan jokaiseen pölläilyyn murahduksella tai vastaavalla, koska Poju sen kestää ja toisaalta suoritus paranee välittömästi asiaan puuttumisen jälkeen.

Liikkeestä maahanmeno aiheutti liikkuri-tuomarissa naurunpyrskähdyksiä. Itse en käskyn jälkeen taakseni vilkuillut, paitsi sen verran, että näin Pojun maahan menevän, mutta saatoin arvata naurahtelun syyn. Niinpä, kääntyessäni koiraa kohti näkösällä olikin sammakkolabbis. Eli Poju oli kyllä mennyt välittömästi käskystä maahan, jonka jälkeen se oli vetänyt itseään etujaloilla eteenpäin, kunnes takajalat olivat mukavassa sammakkoasennossa. Pisteitä olisi mennyt tästäkin liikkeestä runsaasti.

Luoksetulo täys kymppi. Ei törmännyt eikä ottanut etujalalla tukea jalastani kääntyessään. Täydellinen, kuten sen Poju vain osaa.

Liikkeestä seisominen ei vaan suju. Jälleen kääntyilyä ja levottomuutta koiran vierelle palatessa.

Hypyssä sama ongelma kuin seisomisessa. Ei vaan malta olla aloillaan ja odottaa rauhassa istumiskäskyä.

Kaikkinensa ihan samat ongelmat meillä näköjään on kokeita ajatellen. Voi olla, että kesäkuun koe jää väliin.

Missä vaiheessa ihminen lakkaa koheltamasta? Onneksi en ihan vielä ole pahimmassa lonkkamurtumaiässä, kun maanantaina kokeilin portaiden loppupään laskeutumista kerien. Eli kurkottelin koiraportin takaa portaiden keskivaiheilta laatikkoa, peruutin takaisinpäin ja astuin hieman portaasta ohi ja lensin mukkelismakkelis alas. Mitäs nilkan, polven, ranteen ja olkapään jomotuksesta, mutta kun portti meni vähän rikki.

Vaan emmehän me ole pelkästään tokoilleet. Maanantaina näin tienposkessa auton alle jääneen lokin. Ei muuta kuin tirppa kyytiin ja treenilinnuksi! Otin pakastimesta vielä toisenkin siivekkään ja niinpä sitten eilen illalla mentiin Pojun kanssa lähimetsikköön kokeilemaan noutoa. Tämä tuoreempi lintu oli hieman kärsinyt auton kanssa otellessaan ja siinä oli vähän verta ja suolenpätkiäkin näkyvissä. Suht ehjä kumminkin, eipähän lintu ammuttaessakaan ihan ehjäksi taida jäädä. Vaan niin vain meinasi olla kova pala Pojulle ottaa moista otusta suuhun, ennemmin se olisi kierinyt löytönsä päällä. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä (ehkä, ihan varma en siitä mopoilijasta ole, joka tien toisella puolella metsässä ajeli...), kun säntäsin kädet ja remmi heiluen hirmuisen karjunnan kanssa poloista koiraa kohti, joka ihan vaan olisi vähän dödöä turkkiinsa laittanut. Näemmä Poju kestää kovemmankin kohtelun, koska rauhoituttuani piski nappasi oikeaoppisesti linnun suuhunsa ja toi sen minulle. Tirppa talteen ja koira uudelleen etsintään. Hyvin löytyi toinenkin tipu ja tällä kertaa se tuotiin suoraviivaisesti lähes käteen asti. Vein linnut uudelleen metsään ja laitoin Pojun taas asialle. Jälleen meinasi alkaa kieriä lokin päällä, mutta tällä kertaa riitti käden kohotus ja pieni murahdus, kun koira päätti muuttaa mielensä ja ottikin linnun suuhunsa ja toi minulle. Kolmatta kertaa ei enää kierimistä yrittänyt. Poju haki vielä kolmesti linnut, kertaalleen meni kesken etsinnän läheiseen ojaan rypemään ja juomaan vettä, mutta jatkoi hakemista oma-aloitteisesta pienen tauon jälkeen.

Tänä iltana kokeiltiin vielä uudestaan, nyt vain kertaalleen molempia lintuja ja meni yllättävänkin hyvin. Rupeaa vain varsinkin se tuoreempi lokki olemaan siinä kunnossa, että taidetaan taas pian olla treenilintuja vailla.

Huonompi homma, kun välillä autoillessa tekee mieli vain ajaa päin lokkiparvea, eikä jarrutella, ja kerätä raadot pussiin koiratreenejä varten... Uskoisin tipusen kuitenkin olevan sen verran iso, että päälleajettaessa tuulilasikin saattaisi joutua koville. Joten väistelemme edelleen, mikäli muun liikenteen huomioon ottaen se suinkin on mahdollista.