Aina joskus kuulee sanonnan "kerran miesnä ja kahesti lasna", koskeeko tuo sitten naisiakin, en tiedä. Mutta lapseksi tässä vissiin on tultu uudelleen, kun korvatulehdusta pitää potea. Eipä silti, en muista lapsena korvatulehduksista kärsineeni. Vaan nyt... Muutama viikko sitten alkoi armoton korvasärky. Viikon verran sinnittelin "ei tässä mitään lääkäriä tarvita" -periaatteella, mutta kolmannen valvotun yön jälkeen oli pakko lähteä tohtoriin. Arvauskeskukseen en periaatteessa enää mene, kun joskus vuosia sitten sinne keuhkoputkentulehduksen takia yritin eräänä maanantaina saada aikaa ja luvattiin, että "olis tuossa torstaina vapaa aika...". Juu, sen jälkeen ei ole ollut siihen taloon lääkäreille asiaa, tuokin keuhkoputkentulehdus oli ohi sitten torstaina, kun heti maanantaina pääsin yksityiselle ja sain lääkkeet saman tien. Ties mitä jälkitauteja olisi torstaihin mennessä tullut, kun jo maanantaina oli hengittäminen jokseenkin hankalaa. Mutta nyt meni täysin sivuraiteille kertomus.

Elikkäs pari viikkoa sitten torstaina vihdoin lähdin lääkärin puheille. Alajärven yksityisen lääkäriaseman ainoana lääkärinä sattui tuona päivänä olemaan lastenlääkäri (joka tosin myös yleislääkärinä toimi), mutta mikäs sen paremmin lastentautiin sopisikaan. Tuli vain semmoinen "saanks mä tikkarin, kun olin kiltisti" -olo, kun tohtori taputti päälaelle sanoen "voi voi", kun ähkäisin kivusta korvakojeen kurkistaessa korvaan. Antibioottikuurihan siitä seurasi, eikä edelleenkään ole korva täysin kunnossa, tosin paranemaan päin. Ainakin saan nukuttua jälleen.

Koiruudet ovat pikkuisen olleet hunningolla tässä sairastelun aikana. Onneksi kotipihasta löytyy kaikkea jännää, kuten jonkun onneton hernepenkki.



"Tää on mun, eti oma!"

 

"Tää on sit mun, elä yhtään vahtaa!"



"Aikas hyvejä ovatten!"


Onneksi joillekin kelpaavat, tosin suurinta herkkua herneet ovat, kun emäntänsä vaivautuu herroille herneet riipimään valmiiksi.

Kukkapenkkiäkin rupesin viimein uudelleenjärjestelemään, kun pahin tauti oli selätetty. Harmi-Katille piti taas näyttää, mitä kivoja kasviksia siellä penkin päässä olikaan - ja johan mirrinmintut taas kelpasivat.



"Mitä sää teet? Haisee kummalle..."



"Nam..." Ja kohta pyöri silmät päässä.

Vielä pari tämänaamuisen metsälenkin kuvaa.



Ei näytä enää laihalta, kun ruoka vaihtui pikkasen rasvaisemmaksi ja annostelu on vielä vähän hakusassa.



Janonsammutusta.



Metsästä pellolle, tärähtänyt kuva, vaan niin on kuvattavakin aina, kun Nikken näkee ja kimppuun lähtee syöksymään.

Mikä lienee tämä kasvi, minkä lenkin varrella tapasimme? Pensasmainen, korkeutta 2,5-3 metriä. Punaisia marjaterttuja runsaahkosti.