Kun kerran fasaaninnouto sujui, etten sanoisi, loistavasti, päätin kokeilla melkein perään varistennoutoakin. Meillähän on nouto takunnut lähinnä siten, että Poju kyllä etsii ja löytää ensimmäisen variksen, mutta sen sijaan, että toisi sen minulle, se lähtee varis suussaan etsimään seuraavaa. Sitten kun toinen löytyy, eka varis vaihdetaan siihen toiseen ja lähdetään etsimään seuraavaa. Ja niin edelleen. Nyt kun fasaanin löytyessä lintu tuotiin suoraan minulle, ajattelin vanhan ongelman jo hävinneen. Ei pitäisi aina ajatella niin paljon.

Otinpa siis kaksi vanhaa vanhaa varista pakastimesta ja sulatin niitä kiltisti päivän, ehkä pari. Lintujen ollessa kohtalaisessa käyttökunnossa otin tirpat ja koiran ja kameran ja lähdettiin treenaamaan. Nikken jätin suosiolla huutelemaan hävyttömyyksiä yksin kotiin. Jätin Pojun istumaan ja odottamaan keskelle pihaa ja vein linnut jälleen navetan taakse, toisen vein kauemmaksi pellolle ja toisen navetan seinän viereen korkean heinän katveisiin. Poju malttoi hienosti odottaa, vaikka aikaa kului jonkin verran upottavalla pellolla tarpoessani.

Malttaa, malttaa... Valitettavasti koiran tärinä ei välity kuvasta.

Menoks!

Hakee-käskyn saatuaan Poju singahti välittömästi oikeaan suuntaan. Koira etsi ensimmäisenä navetan seinustalla olevan linnun ja hyvin löysikin. Ote oli aluksi hieman huono, joten Poju pudotti linnun ja otti sen sitten paremmalla otteella uudestaan suuhunsa. Meinasi lähteä humputtelemaan, mutta toi kuitenkin suhteellisen nätisti linnun käteeni asti.

Löytyi!

Parannettu ote. Nätisti kantaa, sanoisin.

Annoin hetken kuluttua luvan lähteä uuteen etsintään ja viittasin hieman pellolle päin. Poju lähtikin hienosti haravoimaan peltoa ja muutaman suunnanvaihdoksen jälkeen löysi kuin löysikin toisen variksen. Koira otti linnusta heti hyvän otteen ja lähti tällä kertaa tuomaan sitä miltei suoraan minulle. Ai kun tuntui mukavalta!

Peltonoutoa. Vähän on jo tönkkö varis...

Kun kerran sujui näinkin hyvin, hieman vain jouduin ääntäni korottamaan ensimmäisen variksen kohdalla, ajattelin ottaa vielä uudet yritykset lähimetsikössä. Poju oli ihan liitoksistaan ratketa, kun huomasi meidän suuntaavan metsään lintujen kanssa. Koira keräsi koko ajan lisää kierroksia, ja jo tuossa vaiheessa minun olisi ollut syytä kääntyä takaisin kotiin. Vaan kerrankos sitä virheitä tehdään, ehkä kahdestikin.

Käskin Pojun jälleen odottamaan metsässä. Tällä kertaa ei meinannutkaan maltti riittää, vaan pudottaessani ensimmäisen linnun mättäikköön ja lähtiessäni viemään toista vähän kauemmaksi, Poju nousi ja lähti perään. Koira ehti ennen minua ensimmäiselle varikselle ja nappasi sen mukaansa. Sain linnun helposti pois, karjumatta tällä kertaa, ja saattelin koiran takaisin lähtöpaikkaan. Vein linnut uudelleen vähän kauemmaksi ja nyt Poju pysyikin aloillaan koko ajan. Ehkä jatkuvalla käskytyksellä "paikka, paikka, paikka..." oli jotain asian kanssa tekemistä?

Annoin luvan lähteä noutoon ja Pojuhan lähti. Se meni viivasuoraan oikeaan paikkaan, nappasi linnun, lähti juoksemaan toiselle linnulle, vaihtoi ja lähti rallattelemaan ympäri metsää. Vihdoin tuli sen verran lähelle, että sain kuin sainkin linnun itselleni, jonka jälkeen Poju lähti samantien hakemaan toista. Hakikin ihan mallikkaasti, mutta meinasi jälleen lähteä muualle. Aikani kutsuttua toi linnun jälleen liki minua, jolloin kiitin lyhyesti, laitoin tipuset pussiin ja päätin lähteä kotiin. Pieleen meni, tuumasin kotipihassa ja heitin varikset odottamaan polttohautausta.

Etsintää.

Sitten mentiin ja kuvaukset loppuivat siihen.

Ehkä ei kuitenkaan kannata vielä treenata useammalla linnulla, ainakaan yksin. Jos jotain positiivista pitäisi näistäkin treeneistä keksiä, niin kehuttakoon Pojua, että se ei sentään pyörinyt lintujen päällä ja suostui kantamaan järkyttävän pahalle haisevia variksia. Jatkamme harjoituksia toistaiseksi dameilla, kunnes saan uudet varikset jostain.