Aina olen tykännyt liikkua pimeällä. Jopa sisällä ei aina ole tarvetta laittaa valoja siirryttäessä huoneesta A huoneeseen B, vauhtiakaan on turha vähentää. Paitsi reilun kymmenen vuoden takainen ukkovarpaan potkaisu täysillä seinään (joku oli varmasti siirtänyt oviaukkoa!) sai jonkinmoisen varovaisuuden aikaiseksi. Mutta silti.

Elämme tällä hetkellä juuri sitä vuodenaikaa, että pihalla ei iltalenkillä paljon näe. Meillä kun noita katuvalojakin on suhteellisen harvassa, noille metsäteillekään ei ole laitettu yhtään valopylvästä. Isommillle teille ei huvita lähteä, joka tapauksessa joutuisin kulkemaan vähintään kilometrin mennen tullen pimeässä. Sitä paitsi tuolla kylätiellä on vaarana saada irtokoira kimppuun, kuten Turrelle aikoinaan kävi useampaan otteeseen. Sama koira aina. Miksi pitää ulkoiluttaa toisten päälle hyökkivää koiraa irrallaan!! Nikken kanssa en tohdi ainakaan vielä enkä varsinkaan pimeän aikaan kokeilla, josko naapurin rakki pysyisi hallinnassa.

Niinpä käyskentelemme hiljaisilla hiekkateillä. Varsinkin sateen jälkeen on kiva arvuutella, että missäs niitä lätäköitä olikaan. Taskulamput ja muut humpuukituotteet kannattaa toki jättää kotiin, ne on tarkoitettu nynneröille. Tosin nynneröt kulkevatkin sitten jalat kuivina. Toisin kuin eräät toisinaan. Ainahan voisin tietysti seurata Nikkeä, mutta siinä tulee pari ongelmaa: 1) Nikke ei välttämättä väistele lätäköitä 2) Nikke ei välttämättä kulje tiellä. Onneksi lätäköt ovat suhteellisen helposti havaittavissa, ainakin, jos malttaa kulkea hitaasti. Aina taivaalta sen verran tulee valonkajoa, että lätäköt heijastelevat. Valitettavasti siellä metsätiellä saattaa olla muitakin ansoja, kuten tänä iltana havaitsin. Mitään en nähnyt, mutta jotenkin tuli semmoinen tunne, että keskellä tietä ollut "multakasa" ei ollutkaan multaa, vaan peräisin hevosesta.

Pieniltä näyttävät lätäköt valoisaan aikaan, toista se on pimeässä!

Liika on kuitenkin liikaa pimeydessäkin. Tässä yhtenä iltana Nikke halusi pihalle vielä yhdentoista maissa ja koska en ole saanut aikaiseksi korjata / korjauttaa takapihan aitaa, jouduin menemään Nikken kanssa pihalle. Nikkeä kun ei voi tällä hetkellä päästää irti hämärän / pimeän aikaan,  kun Nikken pitkäkorvaiset personal trainerit odottelevat asiakastaan talon vieressä pellolla, että pääsisivät juoksuttamaan koiraa. Siispä piski kulkekoon hihnassa. Enpä sitten viitsinyt sytyttää pihavaloa, kun sen syttymiseen kuluu aikaa parikin minuuttia (pitäisi hommata se liiketunnistin ja heittää hämäräkytkimellä varustetulla lampulla vesilintuja) ja oletin, että kyllähän keittiön ikkunasta sen verran valoa kajastaa, että ensimmäisessä mutkassa voimme käydä kääntymässä. Joko keittiön lamppu on todella heikkotehoinen tai ikkunat ovat todella likaiset, mutta alta kymmenen metrin päässä talosta näkyvyys oli jo kutakuinkin nolla. Parissakymmenessä metrissä en erottanut enää metrin päässä olevaa vaaleaa koiraakaan. Vähän eteenpäin, enkä enää tiennyt, olenko ylipäätään pihassa vaiko kenties pellossa, tiellä vai navetan seinässä. Aivan kuin olisi musta säkki kiskaistu pään yli. Luulenpa, että Nikkekään ei mitään nähnyt, päätellen pienestä tömähdyksestä, kun koira ilmeisesti johonkin törmäsi. Pakko oli kääntyä takaisin ja toivoa, että piski sai hommansa hoidettua. Taskulamppu on turhuutta...

Nikke iltalenkillä. TÄMÄNkin vuoksi suosin vaaleita koiria!

Ei nyt enää oikeastaan ole niin pimeää. Aamulla satoi vähän valkaisuainetta ja iltalenkillä näki aika hyvin kierrellä lätäköitä. Tulisi nyt vain äkkiä vähän enemmän lunta, tuo ei kauan kestä, jos vähänkään menee lämpötila suojan puolelle.

Otsikkona muuten on ikivanha vimpeläinen sanonta, joka juontaa juurensa vuosikymmenten takaa, kun sähköä oli suhteellisen harvassa taloudessa. Vimpelin laitamilla Pokelan kylässä semmoinen ihme kuitenkin oli olemassa, kunnes generaattori sanoi joulun tienoilla poks, ja ... pimeää ku Pokelassa jouluna.