Volkkari ei tykkää koiraharrastuksesta. Jokunen vuosi sitten käydessäni Purmojärvellä agilityavustusohjaajana volkkariin syttyi paluumatkalla jokin varoitusvalo sammuakseen parin tunnin päästä. Ja syttyäkseen uudelleen seuraavalla Purmojärven reissulla.

Vaan maanantaiset taippariharjoitukset olivat volkkarille aivan liikaa. Auto alkoi nykiä heti, kun oltiin Vinnin kentän ohi päästy (Vinnissähän se on suostunut mukisematta käymään) ja jopa sammui tienposkeen hetkeksi. Soitin työkaverille, jotta mitä tehdä, ja tämä käski jatkaa, jos vain auto vielä starttaa. Lupasi myös tulla hakemaan, jos tarve vaatii. No, nilkuttaen pääsimme määränpäähän, viimeisellä viidelläkymmenellä metrillä volkkari sammui vielä kahdesti. Treeneihin pellolle mentiin Iidan kanssa toisella volkkarilla, koska omani ei suostunut enää käynnistymään.

Pojun treenien jälkeen lähdin puolijuoksua pellolta autolle kokeilemaan, lähtisikö arvon kaara vielä käyntiin vai pitäisikö kutsua apuvoimia. Käyntiin lähti, valoja paloi kojetaulussa tosin ihan kiitettävästi. Vaan kun ei kerran ollut punaista valoa, niin ei kun menoksi.

Pitkässä alamäessä nyintä alkoi uudelleen. Muutama kilometri ennen keskustaa kojetauluun välähti kissankorkuisin punaisin kirjaimin STOP ja meikäläinen paniikissa lähimpään liittymään parkkiin ja soittamaan työkaverille uudestaan. Hetken Mika siinä autoa katseli ja käski yrittää startata uudelleen. Vielä pihisi volkkarissa pieni henki ja pääsin kuin pääsinkin vetämättä vara-autolle asti. Keskiviikon tuomio varoitusvaloista oli jotain imusarjoihin liittyvää tai kannen puhdistuskin saattaisi auttaa. Tai jotain. (Eikös se olekin ihan reilua käydä "kilpailijalla" tarkistuttamassa, mitä auton varoitusvalot kertovat ja sitten korjata viat itse...?)

Vaan itse treeneihin. Tässähän ollaan käyty Pojun kanssa ensin Soinissa reilu viikko sitten ja eilen tosiaan Vinnissä vai liekö tuo jo Sääskeä. Nikken kanssa on ollut parit treenit tulevalla koekentällä ja kertaalleen käytiin haukkumassa evijärveläiset.

Käytiin siis Soinissa kasvattajan luona treenailemassa. Aluksi oli näyttelyharjoitukset - kyllähän Poju suhteellisen hienosti juoksee, lujaa sen kanssa vaan pitää mennä. Seisominen onkin sitten vilpertille huomattavasti haasteellisempi osuus. Ihan nätisti sekin tosin välillä meni, pääosin ei mennyt. Vaan harjoitusta, harjoitusta, nyt sentään saatiin jo hampaat katsottua suht' helposti. (Soinin treenikuvista kiitokset Harrille!)

"Ai mitata meinaat, kunhan kuvittelet!" Normaalikokoinen labradori oli Poju.

Sitten mentiinkin metsään. Aluksi piti hakea pari varista. Hyvin Poju noutaa, ei siinä mitään. Hallinnassa on "jonkin verran" tekemistä, kun olisi niin valtaisa into lähteä etsimään heti, kun metsän reunaan pääsee. Vielä siis mennään pitkässä narussa. Tai no, naru oli Pojun pannassa kiinni ja koira meni ihan yksin kumminkin etsimään. Narulla oli vain niin helppo pysäyttää variksen kanssa tuleva koira, muuten olisivat molemmat häipyneet matkojen päähän. Edelleen sanon samaa kuin ennenkin, pitäisi vissiin treenata luovutuksia.

Noutava lintukoira.

Vielä piti jäljestää kani. Tämä oli vasta toinen kerta, kun Poju laahausjäljelle pääsee, edellisen kerran kokeiltiin syksyllä Soinissa. Niinpä koira narunjatkeeksi ja emäntä perään rämpimään metsään. Hyvin oli jäljenhaistelu mallillaan, tarkasti ja rauhallisesti kulki koko jäljen ja nappasi jäljen lopusta kanin suuhunsa. Yllätys vai ei, ei meinannut tälläkään kertaa luopua saaliistaan helpolla. Ei sentään omimaan ala murinan kera, mutta kiertää ja kaartaa eikä oikein tahdo luovuttaa saalistaan. Treeniä lisää?

"Mun! En anna!"

Samaisena sunnuntaina mentiin illalla Nikken kanssa tokotreeneihin. Aikalailla pihalla tuntuu koiranen olevan, luoksetulo on se meidän ainoa vahva liikkeemme. Kokeilin sitä jälleen arkitokokoirakoiden muodostaman kujan läpi ja hyvinhän tuossakin häiriössä koira homman hoiti. Äärimmäisen epävirallisen möllitokomaisen harjoituksen perusteella mahdollisuuksia olisi kakkoseen, laskettiinkohan pistemääräksi jotain reilu 140. Seuraaminen surkeaa ja seisominen olisi mennyt nollille. Vai hyppykö se oli? Joka tapauksessa koiran mielenkiinto koko tokoa kohtaan loppuu aina seisomisliikkeen kohdalla. Jotain tarttis tehdä?

Maanantaina mentiin viimeiselle arkitokotunnille Evijärvelle. Otin jälleen Nikken mukaan, koska yllättäen jouduin vetämään tuon tunnin Heidin jäädessä kuumepotilaana tulematta ohjaamaan. Saatiinpahan ainakin elämää ja ÄÄNTÄ tuolle viimeiselle kokoontumiskerralle... Nikke vinkui ja kitisi autonperällä ja toiset vastailivat vieraalle haukkuen. Piti siinä muka esittää arkitokolaisille, mistä on varsinaisessa tokossa kyse. "Siis koiran ei pitäisi haistella maata ja sen pitäisi olla tässä ihan lähellä eikä metrin päässä." "Liikkeestä maahanmenoon ei oikeasti kuulu tuommoinen hau-hau-ääniefekti." "No seisominen tehdään oikeaoppisesti niin, että koiraa ei pysäytetä kuonosta kiinni ottamalla." Ehkä opetus meni perille, ehkä ei.

Seuraavana päivänä kokeiltiin pyöräilyä. Otin aluksi pelkästään Pojun hihnaan pyörän vierelle juoksemaan ja hyvinhän se meni toiseen mutkaan asti. Siinä aloin jarrutella saadakseni irto-Nikken siirtymään toiselle puolelle tietä ja Poju-mokomahan heti hyppäsi vasten. Okei, pystyssä pysyttiin kumminkin. Juuri ja juuri. Jostain syystä tämän jälkeen Poju alkoi pysyä vähintään puolen metrin päässä pyörästä.

Pitihän sitten muutaman päivän päästä kokeilla molempien kanssa pyöräilyä. Ensimmäiset 300 metriä naapurille asti talutin pyörää ja koiria. Naapurin kohdalla päästin piskit irti, ei vaan rohkeus heti riittänytkään lähteä pehmeälle hiekkatielle kahden sinkoilevan elikon kanssa. Tai ainakin yhden sinkoilevan. Hyvin juoksivat molemmat koirat, kaukana pyörästä, joten parin kilometrin päästä käännyimme takaisin ja rohkaisin mieleni. Piskilät remmeihin ja menoksi. Oikein hienosti juoksivat, nopeutta oli kutakuinkin 10 km/h, eli ihan kohtuullista koiranravivauhtia mentiin. Meni jopa niin hienosti, että jokusen päivän kuluttua kokeiltiin pyöräilyä ihan isollakin tiellä. Vielä ollaan hengissä.

Koska pariin viikkoon ei ole tullut otettua koirakuvia, täytynee laittaa tähän väliin jäätilannekuva alkuviikolta. Kävin mökillä katsastamassa, joko Pojun kohta voi heittää järveen. Ei vielä silloin, vaan varmaan nyt jo onnistuisi.

Grogi-jäitä, tuumasi eräs asiakas, jolle kuvaa näytin.

Nikken sunnuntain harjoitukset menivät jopa vieläkin surkeammin mitä edellisviikolla. Paikallamakuussa ei meinannut mennä ollenkaan maahan ja seuraamiset olivat suorastaan kauheita. Ei oikeastaan voinut puhua edes seuraamisesta. Harjoituksissa liikkurina toimi tulevan kokeen liikkuri, henkilö, johon Nikke on suunnattoman ihastunut. Vaan ei ainakaan tässä treenissä luoksetulossa juossut Niinan luo, pikemminkin teki laajan poispäin-kaarroksen Niinan kohdalla tullessaan harvinaisen hitaasti luokseni. Saapa nähdä, miten sitten kokeessa. Paljon on tehtävää ennen koetta, harmi kun jäi keskiviikon Alajärvi-treeni väliin oikkuilevan volkkarin takia.

Vaan sitten Pojun taipparitreeneihin. Ihan alkajaisiksi Veikko käski laittaa noutajataluttimen. Juu, ei tosiaankaan. Ei tällä hallinnalla. Narunjatkoksi vaan ja metsän reunaan odottelemaan omaa vuoroa. Eihän Poju malttanut tarpeeksi kauan odotella, vaan syöksähti metsään heti, kun toinenkin varis oli heitetty. Nykäisi samalla kivan palovamman sormiini, kun en ollut ennättänyt laittaa treenihanskoja käteen. Annoin koiran mennä, ehkä virhe, ei tiedä vielä. Varis saatiin takaisin aika helposti, tosin se edellytti narun päälle hyppäämistä ja koiran vauhdin hiljentämistä narusta kiskomalla. Toista varista joutui hetken etsimään, mutta työskenteli kuitenkin koko ajan ja lopulta lintu löytyi. Sama juttu palautuksessa kuin ensimmäisenkin kohdalla. Jätimme tämän lajin kahteen noutoon, koska Poju selvästi alkoi kuumua liikaa. Malttiharjoituksia pitää tehdä, tuumasi Veikko. Eihän, ihan tosi? Hyviä vinkkejä treeneihin saimme kyllä.

Kokeiltiin myös jäljestystä. Kani oli pikkuisen normaalia isompi, semmoinen reilu viisikiloinen kuulemma. Kanin kantaminen tuntui tuottavan vaikeuksia Pojun edellä olleille kolmelle koiralle, jokainen taisi välillä pudottaa kanin ja käydä hakemassa ohjaajaa kantoapuun. Tuumattiin, että taisi olla aika painava otus kannettavaksi. Poju omalla vuorollaan kävi ensin hakemassa, tai ainakin yrittämässä hakea, jäljen teossa käytetyn kanin. Poju siis jäljesti ensin Veikon jäljet kanipussille ja sieltä nappasi/yritti napata pienen kanin. Hain koiran pois, muistin kyllä hieman kehuakin, ja ohjasin oikealle jäljelle. Ikinä ennen ei Poju ole ilman hihnaa jäljelle mennyt, eipä ole kokeiltukaan, ja vasta kolmas kertahan tämä oli muutenkin. Tosi, tosi hyvin jäljesti, kertaalleen meinasi jäljen hukata, mutta oma-aloitteisesti löysi jäljen uudestaan ja pääsi määränpäähän. Kani suuhun ja menoksi, tuumasi Poju ja juoksenteli pitkin peltoa valtava mötikkä suussaan. Ei painanut kani, ei. Kolmen hengen voimin yritettiin koiraa kiinni, tai yritettiin lähinnä saada sitä tulemaan minua kohti, mutta pienellä tuntui olevan kovin hauskaa pupunsa kanssa. "Ihan itte löysin, minun oma!" tuumaili Pojunen, kunnes joutui saarretuksi ja joutui luopumaan saaliistaan. Niin että hallintaharjoituksiako pitäisi tehdä, vai?

Nyt saakin ruveta treenailemaan tosissaan koiruleiden kanssa, kun takapiha on saatu haravoitua ja oksat on melkein saatu siivottua pois pihasta. Melkein. Poju muuten keksi haravoinnin yhteydessä uuden harrastuksen. Kun vein roskia kottikärryillä pellon reunaan, Poju tuli muina koirina perässä. Kun kärryt olivat tyhjät ja suunta kohti takapihaa, Poju hyppäsi kyytiin ja tasapainoili kärryillä perille asti. Harmi, kun en saa itse tuota näkymää kuvattua, ihan tarpeeksi tekemistä saada kärryjä pysymään pystyssä, kun kyydissä on reilut 32 kiloa vatkulia.