Piti tuossa taannoin kesällä antaa matolääkkeet eläimistölle, kun eläinlääkärille Mustin valtaisaa mahaa kauhistelin ja ell suositteli madotusta. Mikäs siinä oli antaessa, kun koirat kutakuinkin tappelivat tableteista eikä Mustinkaan kanssa ollut ongelmia. Ensimmäisenä päivänä tulikin sitten annettua Nikkelle 45 kiloisen koiran annos, minkä huomasin vasta seuraavana päivänä. Sattuuhan sitä, eläinlääkärikin vain nauroi ja totesi, että ainakaan ei taida olla Nikkellä matoja.

Eräänä toisena päivänä en viitsinyt lähteä kävellen hakemaan postia, kun kerran vieressä oli lukitsematon polkupyöräkin. Käsijarrullinen polkupyörä. Jonka istuinkin oli märkä, eikä huvittanut sitäkään ruveta kuivaamaan. Kyllähän tuommoisen muutaman sadan metrin matkan seisaallaankin ajaa, kuvittelin. Vaan sittenpä hyppäsikin pieni lappalaiskoira pyörän eteen, nykäisin ETUjarrusta ja opettelin lentämään. Mustelmilla selvittiin, vaikka muutamakin taho seuraavana päivänä naljaili, että "tuossa iässä olisi voinut käydä jo huonostikin". Missä iässä ihminen muuten rauhoittuu ja järkiintyy?

Suunnittelin Nikkelle eläkeläisviraksi rally-tokoa. En suunnittele enää, koska näemmä tässä "tokoa leppoisammassa lajissa"kin koira voidaan hylätä häiritsevän haukkumisen takia. Pitäkää rally-tokonne.

(Vimpeli voitti ensimmäisen jakson, jee!)

Mustille kävi taannoin vähän hassusti. Kävin kellarista hakemassa tomaatteja varten pari isoa kukkaruukkua, joista toisessa oli vielä multaa. Jätin ruukut koirien lenkin ajaksi keittiöön ja palattuani ihmettelin Mustin käytöstä. Katti kyttäsi ruukun vieressä hölmön näköisenä, nostin ruukkua ja... Ups... Musti katseli ruukusta virtaavaa nestettä omituisen näköisenä "ei se ennen ole tullut läpi, MIKÄ tuo astia oikein oli, eikö se ollutkaan minulle?".

Joskus heinäkuun alussa ajattelin vähän siivota koirankentän laidalla olevaa agilityesterykelmää. Tarkoitus oli tarkistaa esteiden alla olevien kuormalavojen kunto ja laittaa lavojen alle suodatinkangasta ja ehkä hiekkaa. Siinäpä liikuttelin esteitä, kun jalkaani tuli jokin pisto. Ensimmäisenä ajattelin, että jopas olikin äkäisiä nokkosia, kun ei ne ennen ole tuolla lailla pistäneet. Vilkaisin jalkoihini ja näin mustakeltaraitaisen öttiäisen pörräävän kiukkuisen näköisenä. Kipu oli yllättävän kova ja poistuinkin vaivihkaa takavasemmalle, mennäkseni antamaan pistoskohdalle ensiapua. Samalla huomasin pörriäisiä olevan enemmänkin - pesäkin oli hyvin lähellä, kuormalavan alla.

Harmaa aines hiekkasäkin alapuolella oli ampiaispesä.

Jalka rauhoittui nopeasti, kylmää vettä ja päälle pari vuotta vanhaa hydrokortisonivoidetta (pitäisikin vissiin ostaa uutta), ja kipu oli poissa. Pieni turvotus oli vielä seuraavana päivänä, mutta ei mitään ihmeempää. Oli ensimmäinen ampiaisenpisto ikinä, enkä siis ainakaan vielä ole pistoille allerginen.

Vaan siitä huolimatta pesänhävitysoperaatioon piti varustautua asianmukaisesti. Paksut farkut, kumisaappaat, takki, hanskat ja vielä kuulosuojaimet, joissa kasvovisiiri vai mikä se nyt on. Pikkaisen nauratti itseäkin, sillä jos amppari olisi päättänyt mennä naamasuojuksen alle, niin siellähän se olisi hetken ennättänyt pistellä vapaasti. Hiki virtasi 25 asteen helteessä, kun vielä otin mukaani 4 - 5 metriä pitkän terästangon, jolla oli tarkoitus husia pesä huitsinnevadaan.

Pesälle tuli lähtö. Niin tuli kuormalavallekin.

Suojavarustelu oli sikäli turhaa, että ampiaiset eivät ilmeisesti tajunneet, mikä kotiin iski, kun ne pörräsivät vain puolen metrin säteellä pesästään. Seuraavana aamuna öttiäiset vielä tutkailivat raunioita, mutta eivät kauan. Olisivat ajoissa lähteneet, niin elo olisi saanut jatkua vielä kuukauden, pari.

Lähtö tuli näillekin. Mitäs pistivät vuokranantajaa!

Kaikeksi onneksi pisto osui minuun eikä koiriin / kissoihin, kun pesä nyt kumminkin oli yli kymmensenttinen, joten ei se ihan tuore tapaus tainnut olla ja väkimääräkin saattoi olla kohtuullinen.

Sain vihdoin ja viimein leikattua pensasaidankin matalaksi. Kyseessä siis kylällä mummolassa sijaitseva kiva pikku orapihlaja-aita. Vielä muutama vuosi sitten aidanleikkausprojektiin tarvittiin traktoria kauhoineen, kun aidan korkeus oli varmaan jotain kolme metriä ja leveyskin reilusti yli metrin. Juhannuksen tienoilla työkaveri katsoi vähän kieroon, kun sanoin, että pitäisi aita leikata. "Ei siinä varmaan traktoria nyt tarvita", tuumasi hän. No ei kai sitten. Tämä nykyinen puoli metriä leveä ja vajaan metrin korkea aidanne on paaaaljon kivempi leikeltävä, pitää vain yrittää tällä kertaa saada se pysymäänkin suurinpiirtein tuon kokoisena.

(Vimpeli johtaa toista jaksoa 9 - 0!! Jeeeee!)

Muutama viikko sitten Musti toi saalistamansa rastaan näytille. Seuraavana aamuna jäljelle jääneet rastaat olivat kostaneet ja syöneet valkoherukkapensaan typötyhjäksi marjoiksi. Mahtoivat pitää peijaiset.

Samoin jokunen viikko sitten huomasin työmaalla lipputangon narun roikkuvan oudosti. Kävin katsomassa lähempänä ja huomasin, että tämä uusikin tanko on jo saanut siipeensä. Tarkempi tutkimus osoitti, että ilmeisesti joku kuorma-auto oli kääntynyt turhan lähellä lipputankoa, jolloin perävaunu oli osunut tankoon ja repäissyt narunpidikkeen irti. Eikä siinä vielä kaikki. Samalla oli ilmeisesti tanko heilahtanut sen verran voimakkaasti, että myös nuppi oli lentänyt tangon päästä. (Ja taas se laulu rupesi pyörimään päässä... Nuppi, nuppi, lipputangon nuppi, isoisän päähän puuuuuutooosi!) Aikani etsiskelin kadonnutta nuppia pihan ja pellon välisestä ryteiköstä, mutten löytänyt. Tulimme jo siihen tulokseen, että on tainnut nuppi pudota auton pressun päälle ja jossain Etelä-Suomessa rekkakuski raapii mietteliäänä partaansa, jotta mistä tuo nuppi tuohon tupsahti. Laitoin kuitenkin muutaman päivän päästä Pojun etsimään nuppia, kuljetin koiran ryteikön reunaan ja hoin etsi, hakee, missä pallo. Alle minuutin kuluttua pienpiski syöksähti ryteikköön, peruutti häntä alhaalla takaisin, syöksähti uudelleen ja peruutti typerän näköisenä takaisin. Arvelin sen löytäneen siilin tai sammakon tai jotain vastaavaa, mutta mitä vielä, nuppihan se siinä makoili. Uskomaton koira, löytää jotain mitä sen pitääkin löytää eikä edes tiennyt sitä etsineensä! Tai mistä minä tiedän. Yksi asiakas katsoi vähän pitkään, kun käveltiin koiran kanssa sisälle päin ja hoin kuin mielipuolinen, jotta hieno koira, hyvä poika, löysit nupin, hieno piski, kyllä oot taitava, mennään hakemaan nakkia! Ja koira katsoa tillittää emäntäänsä, että juu, ihan seko se on kun tuommoisesta kiiltävästä kapistuksesta noin innostuu.