On ollut vähän turhankin paljon kaikenlaisia pikkuprojekteja näin alkukesästä. Alajärveläisten puomi ja rengaseste nyt tuli jo valmiiksi, terassin kaiteessa on pystyrimat yhdellä ruuvilla kiinni eli puolessa välissä ollaan (ja olis varmaan jo valmis, jos ei muihin projekteihin siirtyisi kesken kaiken), toiseenkin kerhon puomiin on jo jalat tehtynä, nurmikko on leikattu juhannukseksi, kasvihuoneessa on kärsiviä tomaatteja ja toiseen kasvihuoneeseen (vanhaan) sain jo muovit ja uutta multaa. Kerhon lehti tuli tehtyä, kun viimein sain siihen viimeisenkin puuttuvan kirjoituksen. Sunnuntai-iltana lehteä värkkäsin yli puolen yön, kun yhtäkkiä tajusin, että tiistaina pitää saada postiin, jos juhannusta ennen haluaa lehden olevan jäsenillä. Yhden maissa pääsin nukkumaan, puoli kolmelta jollakulla oli asiaa muka pihalle ja leikkimään, ja niinpä pistin molemmat piskit hetkeksi pihalle. Koiruut takas sisälle ja silmät ristissä uudelleen "uneen", kun jokin piäni alkoi taas valittaa, että hätä olis. Kannoin natiaisen pihalle väistäen hienosti yhtä lätäkköä, mikä oli edellisen ulkonakäynnin jälkeen lattialle alta vartissa ilmaantunut, ja pistin pienen maahan. Rakkipa istui kuin tatti - "emmä ny jaksakaan" - ja kannoin sen takaisin sisälle. Olisihan sillä jalatkin, mutta ajattelin, että äkkiämpää pääsen takaisin nukkumaan. Ennenkuin Nukkumatti suostui lisähiekkoja silmiini heittelemään, kuulin jonkin pienen tepastelevan viereiseen työhuoneeseen ja sitten kuuluikin "änggh..." Hajusta päätellen helpotti. Kun vihdoin puoli neljän maissa todennäköisesti nukahdin, pitikin jo puoli kuuden jälkeen taas kuunnelle leikkimisääniä. Vajaan neljän tunnin yöunien jälkeen yritin koko maanantaiaamun tarjota kivaa pientä sievää labradorinpentua sinne sun tänne, jostain syystä myyntipuhe "pennut on kivoja, niillä on kivat pikku hampit ja ne nukkuu melkein koko päivän jaksaakseen valvoa yöllä, ja ne on aikalailla pihasiistejäkin" ei saanut innostunutta "mulle heti!" -reaktiota ihmisissä aikaan. Kasvattaja-Aulille en tohtinut kumminkaan soittaa, kun todennäköisesti Pasi olisi ollut pihassa ennenkuin puhelu olisi päättynyt. Että terveisiä vaan sinne Soiniin, nyt sitä ei taas saa takaisin.

  
Los projektos.

Eilen löytyi pihapuun juurelta variksenpoikanen. Siinä se istuskeli kaikessa rauhassa, ja siihen sen rauhaan jätin, kun arvelin emon sitä siihen maahankin ruokkivan. Iltapäivällä pikkuinen kuitenkin makasi maassa kuolleena. Huomasin tilaisuuteni koittaneen ja hain Pojun paikalle. Loistava idea... Natiainen kantoi variksenpojan kuin vanha tekijä etupihalle ja olisi ruvennut enemmänkin sillä leikkimään. Katsoin kumminkin parhaaksi viedä linnunpoikasen kuoppaan, kun varmaankin on parempi olla kovasti kieltämättä noutajan variksenkäsittelyä.

 
Kuva yksi - elossa, kuva kaksi - ei elossa.

On muuten näköjään täysi työ saada Poju pysymään sopivan sutjakkana. Tässä pari päivää sitten katsoin, että rupeaa jo olemaan turhankin laiha, ja lisäsin ruokaa. Tänään olikin päinvastoin. Sivulta näytti ihan hyvältä, mutta päältäpäin katsottaessa ei todellakaan. Selkä oli varmaan 20 senttiä leveä. Nyt on taas parempi, kun pienensin iltapäivä- ja ilta-annosten suuruutta. Melkoista tasapainottelua. Eilen yritin punnita, mutta kun vaaka on äidin perintövaaka 70-luvun alusta, niin luotettavahan se vekotin ei välttämättä ole. Ilmeisesti paino kumminkin on jotain 9-10 kiloa. 9-viikoiselle passeli?


Autonpesuun pienellä mieli.

Siitä Nikken tokokokeesta sitten vähän. Koe oli Kokkolassa Keski-Pohjanmaan koirakillan kentällä, iltakoe. Päästiin toiselta varasijalta mukaan, vaikka näin jälkikäteen ajatellen ei niin olisi ollut väliä, vaikkei oltaisi päästykään. Treenit olivat taas vähissä, kiitos mm. pikkupiskin, mutta myös siitä johtuen, että koirakoulu on juuri tauolla. Hyppyä treenattiin kyllä. Vaan kun häiriötreenejä edelleenkään ei ole alla, niin sittenpä kävi miten kävi.

Nikke kitisi jatkuvasti, kun oltiin koekentän välittömässä läheisyydessä. Tiellä kun käveltiin, niin ei vinkunut laisinkaan. Yhtään en siihen kontaktia saanut, kun ennen omaa vuoroamme yritin hätäpäissäni treenailla, maahankaan ei suostunut menemään alta viiden käskyn. Ajattelinkin, että taitaapi mennä paikallamakuu tyystin nollille tällä(kin) kertaa. No, paikallamakuu, varsinkin alku, oli kieltämättä mielenkiintoinen. Oltiin juuri jätetty koirat (Nikke siis toisella käskyllä maahan), kun liikkeenohjaaja tai tuomari sanoi "numero 12, kytke koira". Epätoivoista vilkuilua, jotta mikähän meidän numero olikaan, ja helpotus - ei 12. Saman tien "numero 14, kytke koira". Hirmuinen hinku kääntyä katsomaan. mitä takana tapahtui, mutta maltoin mieleni. Seuraavaksi jonkun kanssakilpailijan epätoivoinen huudahdus "mitä minä teen?" ja edelleenkään ei voinut taakseen vilkuilla. Oltiin jo toisen kisaajan kanssa kävelemässä kehästä ulos, kun liikkeenohjaaja havahtui ja sanoi matkan riittävän. Käännyin - ja siellähän minun pieneläin makoilee kaikessa rauhassa, vaikka vieressä hilluu jo kolme koiraa. Samalla tuomari ilmoittaa, että otetaas uusiksi, kun numerolle 13 oli kohtuuton häiriö. Ajattelin, että okei, siinä se sitten oli, ei varmaan toista kertaa enää maahan mene. Vaan menipäs, jälleen toisella käskyllä ja pysyi, joskin hieman vinkui, mutta pysyi. On ollut tämän kevään treeneistä jotain apua sentäs. Hypyssä olin varma, että eipä taida tämäkään lappalainen hypätä, kun ei kaksi edellistäkään samanrotuista estettä ylittänyt. Vaan hyppäsipäs, kun narrasin siankorvalla (hyppääköhän seuraavassa kokeessa...?), ja niin kaikui kehän ulkopuolelta "kattokaa nyt kaikki, OSAA lapinkoiratkin hypätä!". Kiva kun voitiin olla avuksi.


Moisen laiskottelun jälkeen taisi ylipäätään olla turha kuvitella, että kokeessa jotain tehtäisiin.

Tässä jokunen viikko sitten tuli niitä 15 euron "ystäväsi on antanut sinulle pelirahaa" tai jotain semmoista -kirje meillekin. Kun kuoressa oli vain osoite, niin kerroinpa sitten Nikkelle ilouutisen - se sai postia! En ole huomannut Nikken pelailevan edelleenkään.


"Mitäs täällä sanotaankaan..."

Postista puheenollen, ilahduin viime viikolla, kun postilaatikossa oli peräti kaksi kirjettä, joista ainakaan toinen ei vaikuttanut laskulta, kun oli käsinkirjoitettu osoite. Kirjepostin saapuminen on kohtuullisen harvinaista tähän osoitteeseen, puhumattakaan, että ylipäätään yleensä tiistaisin saa turhaan käydä laatikolla. Katsoinpa sitten kirjeitä tarkemmin. Okei, toisessa oli vastaanottajana Alli Mäkelä ja toisessa Eila Nurkkala. Pitäkää postinne. en olisi kirjeitä kaivannutkaan.

Harmi-Katti on ottanut Pojun vastaan juuri niin rauhallisesti kuin etukäteen arvelinkin. Saattaa juosta karkuun, mutta saattaapa myös jäädä paikoilleen. Käpälää on toisinaan antanut, mutta piikkejä ei taida käpälissä näkyvillä tuolloin olla. Poju taisi olla kutakuinkin Harmin korkuinen tullessaan, nyt se on jo himppasen isompi. Ja ainakin painavampi.


Ei, Katti ei ole paennut Pojua katolle.

Onneksi naapureihin on pitkä matka. Poju meinaan päästi semmoisen huudon illalla, kun päätin, että nytpä leikataan kynnet. Parikymmentä minuuttia siihen tuhraantui, kun toinen potki ja sätki ja kiljui ja huusi ja teki kaikkensa, ettei kynsiä leikattaisi. Vaan leikattiin silti. Nikke katsoi kovin, kovin säälivästi vieressä, taisi ajatella, että turhaan napero sätkit, ei se mullakaan auttanut aikoinaan.

 
Saipa Poju edes toisen luunsa pitää, Nikke kähvelsi toisen.