Pitää kirjoittaa tämä nyt, kun todennäköisesti sunnuntaina ei ole onnistumista eikä myöskään iloa.

Käytiin Nikkeliinin kanssa viimeistelytreeneissä ennen sunnuntain koetta. Mehän emme ole tehneet mitään, siis ei niin yhtään mitään, tokoon viittaavaa sitten katastrofaalisen elokuun iltakokeen. Muutamaa paikallamakuutreeniä lukuunottamatta, toki, ja niitäkin otettiin muiden kuin Nikken takia. Pojun kanssa ollaan treenailtu siellä sun täällä ja viimeiset pari viikkoa Nikke on kulkenut lähettyvillä ja käskyn kuultuaan jäänyt seisomaan tai vaipunut makuulle siellä omalla etäisyydellään. Aina on sitten pitänyt erikseen vapauttaa Nikkekin, kun muuten se olisi varsinkin makuulle mentyään varmaan ollut maassa hamaan tappiin asti.

Minä ja mun pallo ollaan otettu rennosti!

Vaan ne viimeistelytreenit. Poju jäi tykkänään kotiin, kun jouduin ottamaan toistaiseksi häkin pois auton perältä. Ja muutenkin, piti nähdä Nikken käytös "ainoana" koirana. Aloitimme paikallamakuulla, mukana olivat kaikki alokasluokkaan osallistuvat kerholaisten koirat eli Helga, Elmo ja Nikke. Marjatta kuljetteli omaa koiraansa ohi menevällä tiellä ja ilmiselvästi Nikkellä oli keskittymisvaikeuksia. Toooodella hyvää treeniä! Nikke meni kuitenkin ensimmäisellä käskyllä maahan, tai ehkä jopa vähän ennakoi, kun jouduin käskyttämään muita. Pysyi nätisti paikallaan, vähän katseli tielle päin ja muutenkin pää pyöri ensin alkuun, mutta SE OLI HILJAA! En ainakaan kuullut vinkumisia enkä kitinöitä, tai sitten korvani ovat tukossa. Jess!

Välillä piti hakea mun palloa kauempaa.

Meidän ei pitänyt alunperin tehdä mitään muuta kuin tuo paikallamakuu, mutta tehtiinpä sitten kumminkin koko setti. Hihnassa seuraaminen ihan nättiä, vapaana meinasi häiriintyä lähellä treenailevasta Elmosta. Tuli kumminkin hyvin mukaan pienellä ärähdyksellä ja sen jälkeen kulki oikeinkin kivasti. Liikkeestä maahan äänitehosteiden kera, mutta välittömästi alas ja istumaan ekalla käskyllä. Luoksetulossa haukahti pari kertaa liikkeelle lähdössä, mutta nyt oli taas vauhtia ihan sopivasti. Hyvä perusasentoon tulo. Luoksetulon jälkeen alkoi haukku, jatkuva haukku. Seisominen kumminkin onnistui aika hyvin, muutaman askeleen taisi ottaa ennen pysähdystä. Oli muuten liikkeen aikana myös hiljaa. Vaan liikkeen jälkeen haukkuhanat taas aukesivat, eikä metelistä meinannut tulla loppua. Päästiin kumminkin hyppyesteen luokse, odoteltiin jonkin aikaa haukunnan loppumista ja niin vain Nikke hyppäsi ensimmäisellä käskyllä! Pysähtyi seisomaan käskystä, vaan kun sitten käskin istumaan, koirapa hyppäsi uudelleen esteen yli. Siis häh? Ei se ikinä ennen... Tiedä sitten, miten pisteytykset tuossa tilanteessa menisivät, ikinä en ole moista onnistunut näkemään kokeissa kenenkään tekemänä. Otettiin sitten koko hyppy uusiksi ja hyvinhän se lopulta meni. Paitsi... HAU-HAU-HAU! Ennen hyppyä ja hypyn jälkeen haukkua riitti. Mutta ei siinä mitään, haukkuminen verottaa kokonaisvaikutuspisteitä, so what? Nikke teki liikkeet, kuten se osaa ne tehdä, suurta parannusta ei mielestäni tarvittaisi. Siis jotain kaseja ajatellen, ei nyt ihan kympin suorituksia tainnut montaakaan olla. Vaan onpa tainnut tehdä tauko hyvää, ihan oli virtaa koirassa toisin kuin koko kesänä! Toki olihan nyt ilmakin paremmin lappalaiselle sopiva, ei liian lämmin.

Pakkohan sitä oli yrittää, kun tarjolla oli kerrankin jotain muuta kuin rehuja!

Entäpä sitten Poju ja onnistumisen ilo? Lähdettiin päivällä hakemaan postia ja huomasin naapurin perunapellollaan. Yllytin koirat sinne moikkaamaan ja kannattihan se taas. Naapuri soitti vaimollensa, jotta tämä toisi poikiille evästä tien varteen. Nikke ampaisi heti naapurin pihaan sadan metrin päähän, kun huomasi emännän tulevan ulos jotain kädessään. Pitelin Pojua (korvasta...) kiinni, jotta pikkupiski ei singahtaisi perään. Ei siinä muuten mitään, mutta Pojun hyppimistaipumus ja naapurin emännän huono selkä eivät sovi yhteen. Poju surkeana seurasi, kuinka Nikke sai jotain herkkua ja hälle ei anneta. Niinpä koira riuhtaisi itsensä vapaaksi ja säntäsi osingolle. Vaan eipä sännännyt pitkälle, kun karjaisin EI MENEttä perään. Poju pien pysähtyi reilun kymmenen metrin päähän ja palasi takaisin!! Hirmuisten kehujen saattelemana kuljettiin yhdessä, Poju miltei seuraten, matka kohti lihapiirakkaa. Olihan siinä vähän yhteisten pelisääntöjen hakemista vielä (mennään yhdessä, hiiiieno poika, EI MEE!, hyyyvä koira, yhessä mennään, EI MEE!, ai ku oot hieno, hyyyvä, EI MEE!, hyvä poika, jne.), mutta Poju EI karannut uudestaan ja sai kuin saikin hyppimättä herkkupalansa. Tämä oli sitä arjen onnistumisen iloa.

Joskus malttaa, joskus ei. Huomenna voi taas olla toisin.