Piparkakkutalo tuli kuin tulikin silloin valmiiksi ja on edelleen kasassa. Tosin sen joutuu pitämään poissa "lasten" ulottuvilta.

Kuvan pikku ahmatti aiheutti taas vaihteeksi muutama päivä sitten huolta ahneudellaan. Sain tässä joskus taannoin koiranruoka-autosta näytepötkön jotain koiranruokaa - ei enää harmainta aavistustakaan, mitä se mahtoi olla. Se oli kumminkin pakattu kuten makkarapötköt eli muovikuoret ja metallihärpäkkeillä niitetty päät kiinni. Sipaisin veitsellä viillon muoviin parisen senttiä päästä ja pusersin sisältöä Nikken kuppiin. Koska tokihan Pojullekin piti muonaa antaa, tarjosin pötköä Pojuun päin, jotta se sivistyneesti nappaisi suoraan ilmasta putoavan ruokapläjäyksen. Niinhän sille yleensä muutkin ylimääräiset herkut tarjotaan. Vaan Pojupa repäisi kädestäni vielä muovissa olevan pötkön pääpalan metalleineen päivineen kitaansa ja nielaisi välittömästi. Siinäpä hetkisen mietin, jotta mitäs nyt oikein tapahtuikaan, ja päädyin muovin ja metallin yhdistelmän vuoksi oksettamaan Pojua. Kerran aikaisemmin olen suolakikkaa kokeillut ilman tulosta, koska eihän lapratorvi vapaaehtoisesti syömisistään luovu. Vaan nyt kun annoin puolisen teelusikallista kostutettua suolaa palloksi pyöriteltynä suoraan kurkkuun tungettuna, niin johan rupesi muutaman minuutin päästä piskiä oksettamaan. Siinä tuli siistiin läjään koko aamun ruoka, todennäköisesti muovineen päivineen. Hätistin koiran sisälle ja lähdin itse hakemaan muovihanskoja tai jotain, jotta pääsisin tutkimaan tuotosta tarkemmin. Mutta mennessäni takaisin pihalle, Poju säntäsi ohi ja ennätti hotaista läjästä aimo haukkauksen... Ei löytynyt enää muovia. Toista kertaa en oksettanut, ettei koira stressaannu suotta. Kaipa metallit ja muovit ovat jo luonnollista tietä koirasta ulos löytäneet, ainakaan mitään oireita ei ole ollut.