Nykyään on tokon seuraamisen opettamisessa siirrytty lähes tykkänään "imuttamiseen" eli makupalalla houkutellaan koira oikeaan kohtaan kulkemaan. Mikäs siinä, näppärä menetelmä, niin Nikkenkin kanssa mentiin. Tulihan sitä yritettyä Pojunkin kanssa, mutta paria viikkoa pitempään en viitsi sormiani tuolle piikkihampaalle syöttää. Tai olisikin vain sormet lujilla: kun kädessä on makupala, se samainen käsi on suurinpiirtein rannetta myöten penikan kidassa. Vaan ei ole enää, nyt se on loppu. En taho. Palasimme vanhaan tyyliin, makupalakäsi hieman koiran kuonon yläpuolella ja hyvin tuo tuntuu noinkin sujuvan. Toisaalta miksei sujuisi, niinhän sitä ennen vanhaan koulutettiin. Nelikuiseksi ipanaksi tuo kulkee jo aika hyvin oikeassa kohdassa vierellä.

Maahanmenoakin ruvettiin toissapäivänä opettelemaan uudella tavalla. Makupala maahan käden suojassa -tyyli ei oikein ottanut onnistuakseen, kun Poju lähinnä steppasi edestakaisin ja kulki kyljellään maassa namia hamuten. Ja puri sormia. Ei ole tämä uusi tyyli missään nimessä nykysuositusten mukainen (maahan, maahan, maahan, maahan... noin, hyvä po... maahan, maahan, maahan...hien... maahan...), mutta onpahan päivässä parissa tuottanut tulosta. Eli otan makupalan tai ruokakupin käteen, seison koiran edessä, sanon "maahan" ja tuijotan koiraa. Aluksi taputtelin välillä maata. Jonkin ajan kuluttua, jos mitään ei ole tapahtunut, sanon uudelleen "maahan". Välittömästi, kun koira meni maahan kyllästyttyään odottamaan, makupala/ruoka tippui nenän eteen. Ja kas kummaa, viive maahanmenossa käskyn jälkeen on koko ajan pienempi ja pienempi. Nyt aloin jo vaatia hetken maassa pysymistä (miten niin hätäinen? Johan se on toista päivää treenannut...) ennen makupalan antamista. Ja sehän pysyy!!! On Poju vaan fiksu otus!

Tulipa tässä jälleen lauantaina epäiltyä omaa mielenterveyttä. Palailin illalla yhdeksän maissa töistä kotiin, kun huomasin puolisen kilometriä ennen meidän tien liittymää tienposkessa kuolleen variksen. Jes, ajattelin, äkkiä kotiin, koirat hihnaan ja kävelemään. Mentiin variksen luo, Nikke katsoi lintua inhoten ja Poju alkoi heti nuuskia raatoa. Ei suostunut sitä vielä suuhunsa ottamaan. Minäkään en hoksannut mitään pussia, hanskoista puhumattakaan, mukaani ottaa, joten jouduin ojasta etsimään jotain millä voisi linnun kotiin kantaa. Olihan se näky, kun kantatien vartta kahden koiran ja yhden variksenraadon kanssa kotiinpäin kuljin, vähän katselivat ohikulkevat autoilijat pitkään (kuten jotkut asiakkaat työmaalla sanoivat, että mahtoivat ihmiset ajatella, että tiukille on menty, kun tienvarresta pitää variksia evääkseen etsiä...). Hiekkatielle päästyämme pudotin variksen, irrotin koirat ja heti lähti varis viipottamaan kotiin päin Pojun kantamana. Nikke juoksi vierellä vähän typertyneen näköisenä, että MITÄ ihmettä tuo penikka tekee. Ehkä meidän varistreenit eivät kaikkien oppikirjojen mukaisesti oikein menneet nekään, mutta tulipahan testattua, että 1) Poju suostuu koskemaan varikseen 2) Poju suostuu kantamaan varista 3) Poju osaa etsiä variksenraatonsa korkeasta heinikosta ja tuoda, jos nyt ei ihan minulle, niin ainakin sinne päin ja 4) Poju suostuu yhdellä käskyllä luopumaan saaliistaan. Jostain syystä kumminkin ruvettiin seuraavana päivänä ottamaan noutotreenejä.



Ei ole häävinen kännykkäräpsy, mutta eiköhän sanoma tule perille.