Volkkari palasi kotiin viime viikolla. Vihdoinkin! Ihan oli jo mennä hermot vara-autoihin, kun Mersuun ei saa edes sisävaloa palamaan ja tuulisella säällä pakettiauto on ikävähkö ajettava. Puhumattakaan koirien kuskauksesta, kun Pojun häkkiä ei viitsinyt kauan takapenkillä säilöä (kun autoa tarvitsivat muutkin välillä) ja sen poisotto ja uudelleen autoon laitto olivat jokseenkin hankalia toimenpiteitä. Pakettiautossa taas... No, enpä tiedä, onko koirien kuskaaminen irrallaan penkillä kovinkaan turvallista. Varsinkaan silloin, kun pieni NIkke-Nakkeli näkee koiran kulkevan tiellä ja sille, siis koiralle, pitää ruveta haukkumaan, jonka jälkeen Poju yhtyy kuoroon, vaikkei olisi koiraa tiellä nähnytkään, ja hetken päästä mellakka on valmis. Onneksi eivät keksineet ruveta tappelemaan keskenään.

Toisaalta kyllä Nikken komentaminen oli helpompaa joko siihen viereen tai takapenkille. Meinaan vaan, että sunnuntaina tuli pienoinen kriisitilanne, kun illalla työmaalla käydessä ei työavain ollutkaan taskussa. Tai ei se kriisi vielä siinä vaiheessa iskenyt, vaan vasta sitten, kun kotona menin etsimään avainta sängystä, johon sen luulin pudonneen. Mutta eipä ollut avain siellä missä luulin, eikä itseasiassa missään muuallakaan, mistä etsin. Ei autossa, ei ulkona portaiden edessä, ei töissä, ei missään. Paniikin vallassa laitoin jo Alajärvelle tekstiviestiä, jotta jos maneesilta tai pihasta löytyy avainnippu, niin se on minun. Ajattelin nimittäin, että treeneissä Pojun kanssa käydessäni olisin pudottanut avaimet maahan, kun otin auton avaimia taskusta. Kunnes sitten 10 minuuttia myöhemmin lähetin uuden viestin, että "Unohda koko juttu. Muisti palailee pätkittäin.". Eli ykskaks yllättäen muistin, mitä sitä tulikaan aamulla tehtyä. Nikke kitisi auton perällä aamulla ja yleensä se vaikenee, kun helisyttää avaimia. Nyt vaadittiin järeämpiä toimenpiteitä ja niinpä paiskasin avaimet olkani yli koiraa kohti (ollos huoleti, minä en todellakaan osu koiraan, en ainakaan, jos yrittäisin...). Koira hiljeni ja avaimet unohtuivat. Siellähän ne illalla vielä kököttivät takapenkin selkänojalla kaikessa rauhassa...

Otsikosta sen verran, että taatusti on tekstissä virheitä. Ehkä jokunen vuosi(kymmen) on kulunut, kun viimeksi saksaa olen lukenut.