Jospa välillä vakavoiduttaisiin. Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä aiheesta julkisesti, koska todennäköisesti FaceBookissa 1) minut tuomitaan surkeaksi koiranomistajaksi, joka ei saa koiriaan kuriin, 2) Poju tuomitaan luonnevikaiseksi, jonka lähelle ei voi ketään eikä mitään päästää, 3) Nikke tuomitaan luonnevikaiseksi, jota pitää karttaa koulutuskentillä ja muuallakin, 4) Pojun kasvattaja haukutaan kasvattinsa edesottamuksista. Sitten muistin, että minähän en ole FaceBookissa, joten antaa mennä vain.

Labradorinnoutajaa pidetään yleisesti iloisena ja ystävällisenä häslänä, joka ei vahingoita muita kuin korkeintaan häsläyksen seurauksena. Lapinkoira taas on ihmisten mielissä pehmoinen lelukoira. Niin, näinhän sitä luulisi.

Jo aivan pentuna Poju teki varsin selväksi, että hänen ruokansa on hänen eikä kenenkään muun. Tokihan sille tehtiin nämä perinteiset "otan kupin pois kesken ruoan eikä sinulla ole asiaan mitään sanomista", mutta eipä siitä paljon apua ollut. Edelleen Poju saattaa murista, jos sen kupin vierestä käveleekin. Paitsi että nykyään en pahemmin Pojulle noin vain kuppia nenän eteen tyrkkää, vaan pidän kupista kiinni koko ruokailun ajan. Näin ei ole tullut tyhjän kupin aiheuttamaa "ahdistusta", jonka seurauksena Poju on juossut kuppi suussaan ympäri taloa kaameasti muristen ja minä perässä, vähemmän muristen. Itseasiassa meillä sujuu ruokailu nykyään varsin rauhallisesti. Jopa siten, että samanaikaisesti Pojun syödessä Nikke on alta metrin päässä nuolemassa Pojun ruoan jämiä pakastusrasiasta, josta ruoka on Pojun kuppiin kipattu.

Huolimatta ahneudestaan Poju ei ole ikinä yrittänyt varastaa Nikken ruokia. Paitsi silloin ihan pentuna, kun juoksimme kilpaa Nikken kupille, kun Nikke jätti tuolloin osan ruoastaan syömättä. Enää ei jätä... Nikke siis saa syödä eväänsä aivan rauhassa. Samoin Mustin ruokiin ei kosketa, tosin ne nyt yleensä ovatkin pöydällä. Satunnaisia (hee-hee, päivittäisiä...) makupaloja annettaessa jokainen eläin ymmärtää, mikä on tarkoitettu juuri sille eikä mitään ongelmia ole. Toisinaan Musti joutuu vähän koirille murisemaan, kun isommat pojat meinaavat sen ruoat napata. Tuolloin jopa Pojukin ymmärtää perääntyä. Eli selkeästi Poju tietää, että toisen omaan ei kosketa.

Mutta. Se suuri mutta. Siinä vaiheessa, kun ruoka on ei-kenenkään-omaa, eli sitä ei ole selkeästi kenellekään osoitettu, tai on olemassa mahdollisuus, että jossain ON ruokaa, Poju kyllä tietää, kenelle se kuuluu. Pari viikkoa sitten Musti pudotti jotain tavaroita ruokapöydältään, kuten tuolloin blogissa kirjoitin. Siivosin enimmät ja ilmeisesti kissanruoanmurusia jäi lattialle. Nikke meni ensin haistelemaan lattiaa ja Poju perässä, ja kun ainakin ruoanhajua oli lattiassa eikä Nikke ymmärtänyt väistää Pojua, syntyi tappelu. Lopputuloksena Pojulle hampaanjäljet kyynärän yläpuolelle ja viiden päivän antibioottikuuri.

Kun lääkekuuria oli jäljellä enää yksi päivä, tuli toinen kahakka. Olin käskenyt Pojua etsimään kadonnutta avaimenperää lattialta. Koira tuskin tiesi, mitä etsi, mutta etsi hyvin innokkaasti kuitenkin. Jossain vaiheessa etsintä ajautui huoneen nurkkaan, jossa oli Nikke. Nikke kiinnostui Pojun etsinnästä ja alkoi itsekin nuuskia lattiaa. Tässä vaiheessa huomasin, mitä oli tapahtumassa, mutta en ennättänyt tehdä mitään. Poju totesi, että minun etsinnät, täällä on varmaan ruokaa - ja hyökkäsi Nikken päälle. Tälläkin kertaa Poju oli se, joka sai vammoja. Reikä silmän yläpuolelle, pari reikää huuleen ja juuri eilen löysin vielä yhden ruven leuan alta. Nikke selvisi korvalävistyksellä (ajattelin muuten laittaa siihen nätin korvanapin). Tämä tapahtui illalla yhdentoista aikaan enkä heti ymmärtänyt käyneen pahemminkin, kun en Pojun vammoja päässyt tutkimaan. Koiraparka oli varmasti todella kipeä, enkä tajunnut edes kipulääkettä sille antaa. Olin lievässä shokissa varmaan itsekin. Koko yön Pojun massutti välillä jalkojaan, välillä huuliaan. Nikke nukkui koiranunta vieressäni, vaikutti jotenkin jännittyneeltä koko koira. Aamulla säikähdin Pojun naamaa, joka oli aikalailla turvoksissa. Tuolloin ymmärsin antaa jo kipulääkettäkin, tai olisin antanut, mutta Poju ei huolinut. En hoksannut antaa ruoan mukana, samalla kuin antibiootin. Soitinkin heti kahdeksan jälkeen eläinlääkäriin ja pyysin maustettuja kipulääkkeitä, koska selkeästi koira oli kipeä. Turvotus naamassa laski hyvinkin nopeasti, kun Pojulla kuitenkin vielä oli se antibioottikuuri päällä, kymmenen maissa aamulla oltiin jo melkein normaalin näköisiä.

Kun botoxin otto meni vähän pieleen. Pahin turvotus on jo ohi.

Jätin tuolloin aamulla Nikken eri huoneeseen kuin Pojun, koska Nikke selkeästi ilmaisi haluavansa jäädä keittiön puolelle lähtiessäni. Poju jäi eteiseen. Vaan kuinka ollakaan, kaiketi Nikkelle oli tullut ikävä ja niinpä parin tunnin päästä palatessani ovella olikin vastassa kaksi iloisen näköistä häntäänsä heiluttavaa koira vierivieressä. Kaunat oli ainakin toistaiseksi unohdettu.

Nyt viimeisen viikon aikana Pojulla on selkeästi ollut havaittavissa jotain stressiä. Lähes päivittäin joudun komentamaan sen pois keittiöstä, koska se alkaa pullistella Nikkelle. Puoleentoista viikkoon ei ole yhteenottoja sattunut, mutta kyllähän tässä saa koko ajan olla varuillaan. Olen ollut huomaavinani, että Nikkekin saattaa välillä provosoida, mutta pääosin Nikke kyllä menee kulmat kurtussa pöydän alle tai jalkojeni taakse piiloon Pojua. Toivottavasti tämä on vain väliaikaista ja kyseessä on jokin Pojun myöhäinen murkkuikä tai naapurin koiran juoksu tai vain liian vähäinen aktiviteetti. Toivottavasti kyseessä ei ole alkava valtataistelu.

Normalisoitunut nassu vajaan viikon päästä.