Karvabassetti Jerin syntymästä on tänään 29 vuotta. Tuolloin 90-luvun alussa haaveilin toisesta koirasta Niki-labradorin seuraksi ja toki itsellekin harrastuksiin. Pähkäilin eri rotujen välillä ja ilmeisesti mäyräkoiran jäljiltä silmää miellyttivät pitkänomaiset koirat. Mäyräkoiraa en silti halunnut, pitkälti Hessun luonteen takia. Harkitsin corgia, mutta tuohon maailmanaikaan pemuilta typistettiin häntä ja cardit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole muuten makuuni. Päädyin lopulta petit basset griffon vendeeniin. Perustelut rotuvalinnalle eivät nykypäivänä päivänvaloa kestäisi, mutta tuolloin siinä ei ollut minusta mitään erikoista. Laitapa tänäpäivänä nettiin koirapalstalle tai faceen, että "näin seinäkalenterissa kivannäköisen koiran, mä hommaan semmoisen" tai että "lehdessä oli jostain uudehkosta rodusta kuva ja kuvaus, mä haluuuun semmosen, vaikken mä jäniskoiralla mitään tee" tai että "sanomalehdessä oli myynnissä koiria, jonka rotuakaan en osaa lausua, mutta mä soitin heti ja varasin pennun". Vaan niinhän siinä todellisuudessa kävi. Pikkuinen karvabassetti Jeri saapui taloon heinäkuussa 1992

.

Lompakossa säilynyt muisto reilun kolmenkymmenen vuoden takaa.

Niki hyväksyi pennun välittömästi. Mikki-kissan reaktiota en tarkkaan muista, mutta tuskin siinäkään mitään ihmeellistä oli. Jerin pentuajalta muistuu mieleen kissanruokaepisodi. Kissan kuivamuonanappulalaatikko oli jostain syystä päätynyt pienen karvabassetin hampaisiin ja kun asian havaitsin, paketista oli kadonnut puolet kolmikiloisen pennun kitaan. Olisin todennäköisesti panikoinut asiasta huomattavasti enemmän, jos noihin aikoihin olisi ollut netti käytettävissä ja olisin asiasta sinne kirjoittanut. Todennäköisesti olisimme kaahanneet tuhatta ja sataa naapurikuntaan lääkäriin, kun olisi peloteltu ties millä. Mutta koska nettiä ei olllut, päädyin vain itsekseni kauhistelemaan pienen pennun jalkapallomaista olemusta ja siivosin aamulla 12 (kaksitoista) enemmän tai vähemmän löysää läjää lattialta.

Muutamaan otteeseen kävimme Jerin kanssa näyttelyissä saaden pari ykköstä ja jokunen kakkonen. Onneksi viidennen näyttelyn tuomari sanoi suoraan, että sertiin ei tule olemaan mahdollisuuksia, koska Jerillä oli purentavika. Olisiko pari hammasta olleet alapurennassa tai jotain. Niinpä jätimme näyttelyt ja suuntasimme tokon pariin. Mainittavaa menestystä ei sieltäkään tullut, viidesti yritimme ja pisteskaala oli jokseenkin surkea, 40 - 95.

Päästiin ennen muinoin markkinoillekin rotuesittelyyn.

Jeri oli varsin reipas koira, joka ei isompiaankaan kunnioittanut. Aikoinaan kiertelimme yhden kaverin kanssa ympäri kylää kokoonpanolla labradori, karvabassetti, lansu ja sekarotuinen sakemanni. Erään kerran yhden talon pihassa oli kultainennoutaja, joka katseli kaikessa rauhassa kulkuettamme. Jeri ei meinannut sulattaa moista otusta laisinkaan, vaan aloitti hurjan rähinän ja kun ei päässyt kultsun kimppuun eikä Nikin kimppuun, nappasi minua polvesta. Sattuuhan sitä. Mitään vammaa polveen ei tullut eli ei se sentään ihan tosissaan kiinni käynyt. Kolme muuta mukana ollutta koiraa lähinnä tuntuivat naureskelevan pikkusintin uhoilulle, ne eivät yhtyneet rähäkkään. Vaan toisen kerran menimmekin vain kolmestaan eli Niki, Jeri ja minä talon ohi, kun pihassa olikin kaksi noutajaa yhden sijaan. Eipä tohtinut pikku basu inahtaakaan kaksikolle, vaan kulki ohi kuin ei olisi niitä huomannutkaan.

Jeri, Niki, Jami, Manu ja Puppe silloin kaaaauan sitten.

Jeri sai pari vuotiaana viidesti epilepsiakohtauksen kolmen kuukauden sisällä, mutta sen jälkeen ei ensimmäistäkään kohtausta. Muuten koira eli terveenä vajaan seitsemän vuoden ikään asti, jolloin se lähti viimeisen kerran jäniksen perään kotipihasta ja jäi kantatiellä auton alle kuollen siihen paikkaan.