Lauantaina 9.1.2010 oli aikainen aamuherätys. Lähdettiin Elisan kanssa aamukuudelta ajelemaan kohti itärajaa tarkoituksena hakea pieni Otus kotiin. Pakkasta oli mukavat 23-24 astetta koko reilun 400 kilometrin matkan, paitsi yllättäen Möksyssä, joka yleensä on se kylmin piste näillä tienoilla, oli vain 16 astetta. Pikkuisen hirvitti, kuinka pieni 7-viikkoinen pentu pärjää moisessa kelissä, mutta suotta pelkäsin.

Ihka ensimmäinen kuva pienestä eläimestä, jolla ei vielä nimeäkään ollut. Otukseksi häntä kutsuttiin.

Karvaturrin kanssa kotiuduimme siinä seitsemän maissa illalla. Eipä siinä paljon ennätetty enää sinä iltana tutustua tarkemmin, mutta kissan leluilla ainakin oli kiva leikkiä.

Harmi-Katilta piti ihan ensimmäiseksi varastaa pieni hiiri.

Seuraavana päivänä oltiin jo Akun kanssa ihan hyviä kavereita.

"Sinä iso, minä pieni - leikittäiskö kumminkin?"

Kuten sanottu, ei tarvinnut pelätä pienen eläimen vilustumista, pikkuisen oli pikkuisella paksu turkki päällänsä!

Lunta oli ihan kiitettävästi tuolloin viisi vuotta sitten takapihalla.

Vihdoin Nikkeksi nimetty pienokainen ei mitenkään hirveästi arastellut talon muita nelijalkaisia, eikä Akukaan sen puoleen Nikkeä, vaan röyhkeästi vei pennun koripedinkin omaan käyttöönsä. Harmi-Kattikin hyväksyi pennun mukisematta.

"Se oli vissiin mun peti...?"

Hieman kissiä jänskättää pennun läheisyys.

Reilun kolmen kuukauden ikäisenä siirryttiin Akun kanssa yhteiseen, isompaan koppaan. Ainakin välillä.

Muistaakseni Aku syö tässä kuvassa luuta ja Nikke haluaisi sen itselleen. Enpä voisi kuvitella samaa asetelmaa Nikken ja Pojun kesken...

Olihan Nikke söpö jo pentuna, tässä vielä luppakorvaisena helmikuussa 2010.

Silmissäkin vielä pentumaista sinistä häivähdys.

Helmikuussa alkoi Akun lähtölaskenta, kun suusta löytyi pahanlaatuinen kasvain.

"Näytäs ny sitä pattia... Ai-jai-jai, onpas pahannäköinen!"

Jatkettiin päivä kerrallaan Akun vointia tarkkaillen. Korvatkin nousivat jossain vaiheessa pystyyn, kuten kuuluikin. Paitsi että kuuloon se ei kylläkään tuntunut vaikuttavan.

Yhteislenkillä maaliskuun alussa. Tuolloin näköjään todellakin oli lunta!

Ikioma löytö! Kyllä se on luu, vaikka puulta näyttää.

Viisikuinen pieneläin poseeraa. On se vaan ollut lyhytkarvainen!

Pienenä Nikke tykkäsi puuhastella kaikenlaista. Kaikkea tekemistään ei olisi halunnut heti paljastaa...

"Mitäs siellä makoilet, tuuppa sisälle!"

"Emmä mitään täällä tee...Toi kuoppa oli jo tuossa!"

Puolivuotiaana Nikke sai oman blogin. Seuraavat kuvat (kuten kyllä kaksi edellistäkin) saattavat olla aiemmin julkaistuja.

Aivot narikassa?

Vajaa 7-kuisena alkoi pentukarva lähteä ja tilalle kasvoi oikea turkki. Paitsi että Nikkellä on aina ollut pehmeähkö karva.

Häntä oli aikoinaan, ennen häntää repivää labradoria, kovin komea.

Jossain vaiheessa pieni lappalainen kasvoi suuremmaksi kuin karvabassetti. Heinäkuussa alkoi myös Akun aika käydä vääjäämättömästi vähiin, vielä oli iloinen ja lähti kävelyillekin ihan mielellään.

Askel jo vähän painaa Akulla, mutta kunto muuten ihan ok.

Tottelevaisuusharjoituksia tehtiin satunnaisesti, kyllähän Nikke kotona osasi vaikka mitä!

Paikallamakuuta.

Nikke pääsi nolaamaan emäntänsä virallisen näyttelyn pentuluokassa. 8-kuisesta natiaisesta joku kanssanäyttelyttäjä tuumasi, jotta kyllä on iso! Ensin meinasi, ettei Nikke nyt liian iso ole, vaan kun kuuli iän, mieli muuttui.

Hyppy-pomppu-riekku-esityksen päätteeksi saadut ruusukkeet pikkuisen hävettivät.

Elokuussa Akun voimat hiipuivat. Kun koira ei enää olisi halunnut edes pihalle ja kun itsellenikin tuli kutsu polvileikkaukseen, asia oli sitä myöten selvä. Nikke jäisi ainoaksi koiraksi toistaiseksi.

Kokoero jo huomattava.

Siellä on kaveri.

"Elä sure. Me ollaan vielä Harmin kanssa täällä."

Elämä jatkui Akun poismenonkin jälkeen. Tutustuttiin uusiin asioihin ja treenattiin tosissaan tokoa.

Järvi samanaikaisesti sekä kiinnosti että pelotti.

"Siinä sulle katsekontaktia!"

Vuoden vanhana rokotuksilla todettiin, että elokuisen eläinlääkärin epäilys vakavasta sydänviasta osoittautui vääräksi. Ei sivuääniä. Helpotti. Ehkä eläinlääkäritkin voisivat joskus ajatella sanomisiaan, ei ole kiva kuulla, että "vaikkei se näytäkään oireita, niin se voi tosta vaan ykskaks yllättäen kaatua kesken juoksentelun kuolleena maahan". Okei... Sanoisinko, että onneksi en ole tuohon eläinlääkäriin toistamiseen törmännyt.

Nikke 1-v.

Vielä muutama kuva, jotka ihan menevät pentuaikaan.

Maksakeksien valmistumista pitää tarkkailla lähietäisyydeltä.

Tapaninpäivänä, tai tämä on oikeastaan 27.12. otettu kuva, 2010 myrskysi. Järvi lainehti vielä vapaana eikä luntakaan ollut oikein missään.

Tammikuun lopulla lunta sitten jo oli.

Pentuajan päätämme tähän kuvaan, joka on otettu 27.1.2011 Nikken ollessa 1 v 2 kk ikäinen.

Lopuksi pari bonuskuvaa syyskuulta 2010. Koirat lienevät tunnistettavissa kuvien heikosta laadusta huolimatta.