Pojuliini täytti vajaa pari viikkoa sitten jo yhdeksän vuotta. Niin se aika rientää! Vauhdista ei voi ikää päätellä, mutta kuonon ympärys on selkeästi alkanut harmaantua. Olisi kiva viedä Pojua vielä näyttelyyn, kun pääsisimme veteraaniluokkaan näyttämään nuoremmille esiintymisen mallia. Kehän reunalla yleisö todennäköisesti kiemurtelisi myötähäpeästä, kun pieni lapratorvi vikuroisi tuomarin yrittäessä katsoa hampaita. Valitettavasti näyttelyt ja kokeet ovat nyt Pojulta ohi, kun pitää yrittää elää yksinkertaista ja yllätyksetöntä elämää, jotta epileptiset kohtaukset pysyvät poissa. Kohtaukset ovat pysyneet vuosien saatossa samanlaisina, varsin lievinä, ja niitä tulee 2 - 5 viikon välein. Lääkitystä ei ole eikä tule, kun en ole kuullut yhtään positiivista kertomusta lääkityksen tehosta. 

Noin niin kuin muuten elellään rauhallista eloa. Mitä nyt Pojun ruoka-aggre on entisellään ja Nikke joutuu sen karvaasti välillä toteamaan. Pariin otteeseen olen jättänyt koirat eri huoneisiin kotoa lähtiessäni, mutta se ei ole Nikkenkään mieleen. Niinpä pyrin siihen, että Poju on rauhallisessa mielentilassa lähtiessäni ja piskilöt saavat jäädä samaan tilaan. Vartti ruokailun jälkeen ongelmia ei enää yleensä olekaan.

Syntymäpäivän aamuna, 17 4., löytyi vielä takapihaltakin lunta.

Onnellinen lapratorvi 9 v 1 pv.

On se poika...

Nättikin toi meidän Poju on.