Eilenpä sitten ajattelin, että kun kerrankin aurinko paistaa, otan kameran mukaan, jos taas saisi kuvattua poikien tappeluita. Eipä semmoisia kuvia vielä monta tuhatta olekaan. Ja kun kerran kamera lähti mukaan, niin mehän voisimme koukata vähän pitemmän kautta, jos vaikka näkyisi se riekkokin uudelleen. Eiku matkaan. Jaa, mutta hihnat jäi naulaan - no ääh, en hae, ei tuolla pikkutiellä kukaan kulje. Väärin.
Päästiin siitä näppärästi peltojen poikki ja metsikön halki naapurin ohi kulkevalle pelto-/metsätielle. Juuri, kun aikeenamme oli kääntyä metsäpolulle, luulin kuulevani jonkin ajoneuvon olevan tulossa samaa tietä. Hirmuinen karjunta NIKKE TÄÄLLÄ, TÄÄÄÄÄÄLLLLLÄÄÄÄ, TÄNNE ja samalla yritin pyydystää Pojua jaloistani. Samalla kun mutkan takaa näkyi traktori, Nikke jo tuli toisesta suunnasta tuhatta ja sataa, jotta mitä nyt, mikä hätänä. Sain koirat kohtuullisesti hallintaan, Nikke pysyi aloillaan sanallisesti ja Poju kurkusta kiinni pitämällä, mutta hallinnassa yhtä kaikki. Traktorin mentyä ohi huokaisin helpotuksesta, että eihän tässä mitenkään käynyt. Jatkoimme matkaa metsään, enäähän ei olisi mitään hätää, kun ei tuolla seuraavalla tienpätkällä ainakaan ketään kulje ja sitten olisimmekin jo naapurin nurkilla, josta taas olisi vallan helppoa kulkeutua kotia kohti. Juu. Väärin.
Ohimennen kuvaus vakiokivellä. Alla kuva kesäkuulta, ehkä jonkinmoista kasvua on tapahtunut?
Välitielle pääsimme kommelluksitta. Vaan naapuriin päin kulkiessamme kuulin taas traktorin äänen. Okei, nou hätä, koirat pysyivät nyt aika liki eikä Pojuakaan tarvinnut pitää kiinni, kun traktori meni toista tietä reilun sadan metrin päässä. Eli mikäs tässä kulkeissa, hihnat ovat täysin turhia kapistuksia. Väärin.
Odotellaan traktorin ohimenoa. Ei tarvi aina kurkusta repiä.
Vaan eiköhän naapurin rouvakin päättänyt tulla kotiin juuri, kun meidän piti koirusten kanssa mennä talonsa ohi. Eihän siinä sinänsä mitään, naapuri tykkää näistä koirista, mutta vähän kyllä pelkää Pojua, joka runttaa täydellä 30 kilon voimalla suoraan syliin. En ihmettele, että pelkää, ei siinä edes selkäkipuja tarvita, että pelottaisi. Niinpä yritin parhaani mukaan estellä Pojun menoa naapuriin. Melkein pääsimme jo ohi, Poju lähti jo toisen naapurin suuntaan, kunnes koira yllättäen hokasi, että jaa, Nikke meni tonne, MÄÄ KANS. Siinäpä sitten nolona keräämään koiria jälleen parempaan hallintaan. Ehkä remmi olisi ollut hyvä olla mukana, vaan eihän tässä NYT enää mitään hätää ole, kun kotiin on jo suora näköyhteys. Väärin.
Siinä naapurin kanssa jutellessa Nikke säntäsi yllättäen takaisin metsätielle päin. Nappasin äkkiä Pojun isoista korvista kiinni ja sain edes toisen piskin pysymään "hallinnassa". Jep, hevosia. Kiva. Onneksi oli tuttuja ratsastajia, jotka eivät ainakaan suoraan ole suurta närkästystään irtokoirista sanoneet, eivätkä heposetkaan enää jaksa Nikkestä välittää. Eikä Nikke kauan hepoista, ei silti. Kohtuullisen pienellä karjumisella tuli takaisin, vikuri-Pojunkin sain pidettyä aisoissa. Enempäti ei ilman remmejä kauemmas lähdetä, luulen. OIKEIN!
Khyl tämmöttisistä korvista aika hyvän otteen saa. Hihna lienee kumminkin parempi ratkaisu.
Jostain syystä päädyin kulkeutumaan naapurista suoraan kotiin, josta vasta lähdimme uudelle reissulle kohti postilaatikkoa.
"Silmät kiinniiii.... NYT!"
Niin. Piti niitä riekkumiskuviakin ottaa. Tässäpä näitä pari.
Valmiusasemissa.
Väistöööö!
Uudestaan!
Nikke-akrobatiaa.
Kyllä muuten näyttää Nikkeliini nuhruiselta ja läskiltä noissa(kin) kuvissa! Vaan hankala olla turkki tiptop, kun toinen vetää hännästä ja pyörittää hangessa ja kiusaa kaikin keinoin muutenkin. Ja lihava ei Nikke ole, kiloja edelleen samat 21, mitä koko aikuisiän ollut. Kauhunsekaisella jännityksellä odotan keväistä karvanlähtöä.
Kommentit