Kuvausurakka senkun jatkuu. Juuri saatiin Nikken päänsisus kuvattua, ja nyt olivat vuorossa nivelet. Viikko sitten käväistiin Seinäjoen Eläinklinikalla, mukana molemmat koirat ja avustaja Elisa, jota ilman tuskin olisin reissusta selvinnyt.

Hirmuisen haukkukonsertin säestämänä olimme odotushuoneessa hieman ennen puolta kymmentä aamulla. Poju osasi sentään tässä ympäristössä käyttäytyä toisin kuin vinku-Nikke, jonka piti kommentoida kaikkeen ja kaikille. Toimenpidehuoneessa Pojukin havahtui vikuroimaan eikä polvitutkimuksesta meinannut tulla mitään. Onnistui kumminkin, nollat. Nikkellä sujui kyllä polvien tutkiminen helposti, mutta sydämenkuuntelu tuotti ongelmia hirmuisen kitinän ja läähätyksen vuoksi. Nollat olivat Nikkenkin polvet. Ja eiku piikkiä pyrstöön molemmille koirille ja unten maille. Siinä vaiheessa, kun koirilta alkoi mennä holtti pois, kysäisin hoitajalta, josko moista ihmeainetta saisi Pojulle kotiinviemisiksikin, mutta eivät oikein luvanneet. Jostain syystä hoitajaa lähinnä nauratti. Oli vissiin kuullut vitsin jo ennenkin, paitsi että minä EN vitsaillut.

Nikke 22 kg simahti ensin. Piskilöisparka kannettiin kuvattavaksi ja aikaa kului olevinaan paljon. Lääkärin hakiessa stetoskooppia kesken kaiken meinasin jo säikähtää. Vaan ei, halusi vain kuunnella sydämen uudestaan, kun koira oli vihdoinkin hiljaa. Parinkymmenen minuutin kuluttua Nikkeläinen palautettiin omistajalle ja Poju 32 kg vietiin kahden ihmisen voimin pois. Jälleen aika mateli. Nikke ei meinannutkaan osoittaa heräämisen merkkejä ja Elisan kanssa jo tutkimme, hengittääkö koira edes. Kaipa tuo hengissä oli, kun olevinaan ilmaa tuli sieraimista. Jonkin ajan päästä alkoi rintakehäkin kohoilla ja sain jälleen rauhan. Sydänjuttu askarrutti edelleen, koska lääkäri ei mitään siitä maininut.

Pojukin palautettiin jonkin ajan kuluttua ja saimme kuulla eläinlääkärin tuomion.

Väsyttäääää!

Aluksi Poju. Siistit kyynärät, siistit lonkat. Todennäköisesti AA 00.

Pojun kuvatukset. Mä näistä mitään ymmärrä.

Nikken kohdalla lääkäri muuttuikin vakavammaksi ja sanoi arviokseen lonkkien kohdalla DD. Matala lonkkamalja. Kyynärät kumminkin nollat ja sydämen kuuntelutuloskin "ei sivuääniä". Lääkärin mielipide oli, että lonkat tuskin tulevat koiraa haittaamaan, kunhan pitää elikon hoikkana ja hyvässä lihaskunnossa. Enpä murehdi, tiedetäänpähän ainakin tulevaisuudessa, jos alkaa lonkkiaan oireilemaan.

Siinäpä ihmeteltävää heille, jotka näistä jotain ymmärtävät.

Koiranpoijat alkoivat pikkuhiljaa siinä sitten heräillä ja aloimme tehdä lähtöä. Odotushuoneeseen mennessä jouduin äkkiä antamaan pienemmän elikon Elisalle, koska meinasivat mokomat tokkuroissaan ottaa keskenään yhteen, kun Nikke hieman ärähti vieraalle koiralle. Kunnialla selvittiin autolle asti. Pojun jouduin nostamaan kyytiin, Nikke jäi vielä pihalle makoilemaan laskunmaksun ajaksi. Nikke pääsikin takapenkille omaan rauhaan, ajatuksena oli, että koira voisi nukkua pitkin pituuttaan kohmeloa pois. Mitä vielä, siinä se lappalainen istua nökötti sammumispisteessa koka matkan.

"Näin on hyvä, on hyvä, näin hyvä on..."

Kotipuoleen saavuttaessa päätin ottaa piskit mukaani työmaalle siksi pariksi tunniksi, mitä olin itsekin sinne menossa. En halunnut jättää tokkuraisia eläimiä keskenään, vähän piti tarkkailla, miten herääminen edistyy. Saivatpa pojat harvinaislaatuisia kommentteja asiakkailta: "Kylläpäs on rauhallisia koiria...". No joo, pikku-häslä, joka yleensä pyrkii ryntäilemään kaikkia vasten, katseli rauhallisena tyyliin "ai kato, joku tuli", kun asiakas astui ovesta sisään. Nikke ei viitsinyt senkään vertaa stressata asiakkaista. Valitettavasti tiesin, että moiset käytökset eivät tulisi olemaan pysyviä.

Lopun iltaa koirat olivat aikasta väsyneitä. Poju pikkuisen jo intaantui iltalenkillä yhdeksän maissa juoksentelemaan, Nikke lähinnä lönkytteli. Vaan onpahan nyt tutkittu koiria, molemmilla näköjään jo nousi vakuutusarvokin pelkkien polvien tutkimisen ansiosta (Kennelliiton OmaKoiran vakuutuslaskelman mukaan). Virallisia tuloksia odotellessa.