Tässä taannoin oli eräällä keskustelupalstalla kirjoitus, kuinka joku oli pahoittanut mielensä koiranulkoilutuksesta. Koiraa oli viety ainakin 1,5 kilometrin matka lyhyessä hihnassa ja nykäistykin kuulemma hihnaa vähän väliä tai ainakin mielensäpahoittaneen mielestä turhan tiuhaan. Minä NIIIIIN ymmärrän tuota koirantaluttajaa! Yleensä, kun kierrän kylää kahden koiran kera, vähintään toinen eli Poju on 10 sentin liikkumavaralla hihnoineen. Puolen metrin hihna saa koiran singahtelemaan halutessaan ihan mihin haluaa, kun sitä voimaa vaan on tuossa pienessä eläimessä hyvin runsaasti. Toki välillä saa luvan kanssa mennä haistelemaan tienpenkkoja, kun muita koiria ei ole näköpiirissä. Viime sunnuntaina, kun oli paikoittain liukastakin, Nikkekin joutui lyhyempään hihnaan. Oli se varmaan näky, kun yksi taapertaa koira molemmin puolin jalassa kiinni kylän poikki... Onneksi nämä mielensäpahoittajat eivät ilmeisesti liiku sunnuntaiaamuisin ennen kymmentä ihmisten ilmoilla. Eikä varmasti monikaan täysjärkinen ihminen liikkuisi tämän koirakokoonpanon kanssa milloinkaan julkisilla paikoilla.

Himppusen ovat olleet tiet liukkaita viime viikkoina. Sivutiet, kuten oma kotitieni, ovat aivan järkyttäviä. Onneksi uusi tie loivine mäkineen ei ole muuttunut jäätieksi, koska silloin löytäisin itseni autoineen varmasti siitä koivusta, mikä mäen alla odottaa varomatonta Itänurkantielle tulijaa. Tässä eräänä iltana ajattelin kaartaa hieman eri linjaa eräässä loivassa mutkassa, jotta tien jääpinta kuluisi tasaisesti tien leveudeltä. Hyvä idea muuten, mutta oli parin sentin päässä, että olisin jatkanut eri linjaa pellolle asti.

Toisessa mutkassa laskeskelin kerran kotiin mennessä, että jos nyt sattumoisin ei auto suostuisi 90 asteen mutkaa suorittamaan yhtään, löytäisin itseni kuusesta. Ja jos auto kääntyisi vähän, muttei tarpeeksi, olisi vastassa pihlaja tai koivu. Mietin myös, että pihlajan ja koivun välistä pääsisi suoraan pellolle, mutta nyt lumien huvetessa huomasinkin sillä kohdalla ison kiven. Eli jatkossakin köröttelemme kävelyvauhtia tuohon mutkaan.

bl0315-01.jpg

Siinäpä kuusonen odottaa varomatonta liikkujaa.

Onneksi tänään ei enää tuullut yhtä kovasti kuin viime päivinä, joten tiekin alkoi pehmetä. Harmi vaan, että nyt alkaa sitten rapa paljastua jään alta. Vaan eipähän ole liukasta! Päivällä otin vielä potkukelkan postinhakureissulle, mutta kyllä vaan alkoivat jalakset upota jään läpi.

bl0315-02.jpg

Muutama päivä sitten oli vielä näin liukkaan oloista.

bl0315-03.jpg

Eikä pihakaan ole mitenkään turvallinen koirien juoksennella.

Kenttä on vielä täysin lumen peitossa, kun en vain viitsinytkään kolata kenttää talven mittaan. Olisin kolannut, jos lunta olisi tullut tasaisin välein vaikka viisi senttiä kerrallaan, mutta kertarysäyksellä tuulen kera reilut 20 senttiä ja paikoin kinostuen liki puoli metriä olivat liikaa.

bl0315-04.jpg

Kentälle koirusten mieli. Nikke tutkii romahtanutta ja kutistunutta tokotuomaria.

Sormet ovat parantuneet yllättävän hyvin. Pikkusormi ei välttämättä tarvitsisi edes laastaria, mutta olen sitä kuitenkin töissä näön vuoksi pitänyt. Nimetön vuotaa vielä hieman jotain kudosnesteitä, mutta alkaa siihenkin jo tulla uusi iho. Sormi näyttää tällä hetkellä siltä, kuin ohut naru olisi polttanut siihen juovan. Pikkusormessa ei tunnu enää kipuakaan taivutettaessa, nimettömässä jonkin verran. Nimettömän sormenpää tuntuu jotenkin oudolta, välillä tunnottomalta, välillä pistelevältä, mutta eiköhän se siitä ajan mittaan parane. Eihän tapahtuneesta ole vasta kuin 1,5 viikkoa.

Ilmoitin sitten Pojun agilitykurssille. Saa nähdä... Teki mieli kommentoida erääseen harvoin päivittyvään blogiin (pikku vinkki...), että sukuvika on se kun polvet ei kestä, mutta jostain syystä en hallitse bloggerin kommentointia. Mennee perille tätäkin kautta. Pojun pitäisi kyllä fyysisesti selvitä agilitysta kunnialla, mutta miten lienee ohjaajan psyykkisen kantin keston laita?

Vaihteeksi positiivisia uutisia Pojusta. Käytiin illalla treenailemassa ohituksia kylällä. Siis eihän tuo pieni eläin edes huomannut toisia koiria, kun oli niin onnessaan saadessaan merkkailla ja haistella keskellä kylää, kun siltä on yleensä varsinkin merkkailut kylällä ehdottomasti kielletty. Varsinainen ohitustreenailijakin selvisi varsin mallikkaasti hommasta, vaikka eräs pikkukoira onnistui hieman häiriköimään päästyään pannasta irti kesken ohituksen. Sattuneesta syystä valitsin treeneihin mieluummin Pojun kuin Nikken, ei sitä räksytystä olisi kukaan jaksanut tuntia, paria kuunnella. Pojuhan ei yleensä Nikkenkään kanssa kulkiessaan muista koirista pahemmin piittaa, toki kiskoo sinne päin, kun Nikke rähisee, mutta ei ole tainnut koskaan haukkua muille koirille. Nyt ei todellakaan paljon edes vilkaissut muihin päin.

bl0315-05.jpg

Yhteismyyrästystä. Nikke tekee työt ja Poju odottaa saaliin hyppäävän suuhun. Ei tullut saalista.