Ei, näissä kuvissa ei ole sama fasaani kuin edellisissä. Kyseessä on auton alle jäänyt yksilö, joka kerättiin tien laidalta hyötykäyttöön pari päivää pientareella lojuttuaan.

Otettiin siis Pojun kanssa hieman noutotreeniä. Eipä olla riistalla koko talvena harjoiteltu, eipä oikeastaan dameillakaan. Vaan nyt yritettiin.

Tuuli teki tehtävästä haasteellisen. Piti yrittää löytää pihapiiristä (kuka sitä nyt mihinkään metsään lähtee treenailemaan?) jokin paikka, mistä tuuli ei heti toisi hajua koiran nenään. Ensimmäinen yritys oli Akulity-kentän läheisyydessä lumipenkan takana.

Helppo nakki, tirppa löytyi alta aikayksikön.

Naatiskelee.

Poju toi linnun varsin nätisti melkein käteen saakka, mutta valitettavasti tein alussa virheen ja annoin Nikkenkin olla irrallaan pihalla. Nikke ei ole ikinä välittänyt Pojun dami- tai varisnoudoista, mutta fasaani meinasi olla liian kiinnostava ja Nikke tulikin siihen häiriköimään kesken luovutuksen. Onneksi mitään tappelua ei kuitenkaan syntynyt, kun poimin tipusen haltuuni ja häädin Nikkeä kauemmaksi.

Komensin sitten koirat paikoilleen ja vein linnun navetan taakse odottamaan seuraavaa noutoa. Sain linnun vietyä ja lähdin seuraavaksi viemään Nikkeä sisälle, jotta Poju saa työrauhan. Poju malttoi melkein odottaa lupaa lähteä, mutta juuri, kun pääsin takaisin pihalle, koira singahti etsimään saalista. Eikä takaisin kutsumalla. Samalla, kun naama punaisena karjuin koiraa takaisin ja hyvä kun en niskavilloista ravistellut, kun piski linnun kanssa palasi hyvin nopeasti, tajusin, että ehkei tämä huutaminen ole hyvä idea näin noutotreeniä ajatellen. Kokosin itseni, nappasin suuremmitta kiitoksitta linnun itselleni, komensin Pojun uudelleen aloilleen ja vein linnun toiseen paikkaan navetan taakse. Yritin saada Pojua hallintaan ennen noutoon lähettämistä, mentiin mm. seuraamista, mutta ei koira oikein kuunnellut käskyjä enkä sitä oikein hyvin saanut kulkemaan poispäin linnusta. Päätin kumminkin, että sitten vasta noudetaan, kun MINÄ annan luvan ja koira rauhoittuu ja pysyinkin päätöksessäni. Ilman karjumistakin, muuten.

"Joko? Joko joko? Joko?"

Menoksi.

Suunnan hakua.

Väärä suunta...

Sinne päin.

Ohi meni.

Takaisin!

Melkein meni yli...

... jonka huomasi nopeasti.

Löytyi!

"Kato, mä löysin sen!"

Hellä ote?

Vauhdilla kohti...

... mutkittelematta.

Minun pieni Noutaja!

Tällä kertaa luovutus tapahtui lähes täydellisesti, tosin en ollut heti kädet ojossa ottamassa lintua vastaan (unohdin *piip* hanskat puuhun, kun kuvia rupesin ottamaan), vaan seuruutin pätkän matkaa (, laitoin hanskat käteen...) ja sitten vasta pyysin nätisti luovuttamaan saaliin minulle. Poju oli yllättävänkin rauhallisessa mielentilassa lintua luovuttaessaan!

Koska virtaa kerran tuntui olevan, kokeiltiin vielä kerran. Yleensähän pitäisi lopetta hyvissä ajoin, kun kaikki vielä sujuu hyvin, mutta mistäs sitä sitten tietää, olisiko seuraavallakin kerralla vielä sujunut hyvin? Niinpä kolmanteen yritykseen.

Jätin Pojun pihalle odottamaan makuuasentoon ja vein fasaanin jälleen kentän lähelle, omenapuiden alle tällä kertaa. Tosi hienosti Poju nyt malttoi odottaa lupaa, mutta luvan saatuaan vauhtia olikin taas ihan riittävästi. Lintu löytyi tälläkin kertaa varsin kivuttomasti ja jälleen koira lähti välittömästi tuomaan saalista minulle. Ei minkäänlaista "etsinpäs, jos löytyisi toinenkin" -pähkäilyä, kuten variksilla ja dameilla treenatessa, vaan suoraan minua kohti. Taisi arvata, ettei tuollaisia tipuja enempää löydy, vaikka kuinka etsisi.

Maltilla.

Vauhdilla.

Ote ei paras mahdollinen.

"Näkis, sano sokea!"

Olen oikein tyytyväinen treeneihimme. Kolme noutoa oli riittävä suoritus yhdelle kerralle ja mikä parasta, saimme myös päättää onnistuneeseen suoritukseen. Saapa nähdä, miten käy varistreeneissä lähipäivinä, vai ovatko pakastevarikset jo niin huonokuntoisia ja haisevia sulattuaan, että Poju ei niihin koske lain.