Tammikuun alussa saatiin lunta, märkää lunta, oikein urakalla. Puita taipui ja jopa katkeili. Työmaalla toinen automaatti sanoi yhteistyösopimuksen irti pätkivän sähkön vuoksi, eikä toinenkaan kunnialla selvinnyt. Jatkossa saatetaan pitää UPSit paremmin kunnossa... Loppukuusta piskilöiset hermostuivat toisiinsa ilmeisesti lähistöllä olevien juoksunarttujen vuoksi ja ottivat muutamaan otteeseen yhteen sillä seurauksella, että Poju joutui parillekin antibioottikuurille ja Seinäjoen näyttelyreissu jouduttiin perumaan.

Helmikuussa koirien kireät välit jatkuivat. Tällä kertaa piskit selvisivät naarmuitta, mutta emäntä joutui piikille Nikken harhaosuman vuoksi. Sormet muuten ovat tällä hetkellä entisellään, vain toisessa sormessa näkyy parisenttinen vaalea arpi.

Maaliskuussa Poju aloitti taippareihin treenaamisen. Harjoiteltiin mm. variksilla ja auton alle jääneellä fasaanilla. Treenattiin ainakin parina päivänä.

Huhtikuussa treenailtiin Pojun kanssa sitä sun tätä.Varsin hulvattomaksi meni harjoittelu siinä vaiheessa, kun löysin maantieltä kuolleen lokin ja tajusin, että Kortesjärven taippareihin ehti vielä ilmoittautua. Tirppa talteen, ilmoittautuminen vetämään ja treenaamaan.

Toukokuussa Poju ei enää ollutkaan pieni ja narttumainen, kun käytiin näyttelyssä hakemassa EH. En saanut koiraa liikkumaan nätistä, kun kehä oli jokseenkin liukas ja pelkäsin itse kaatuvani, jos kunnolla juostaan. Käytiin myös viimehetken taipparitreeneissä porukalla, ensimmäisen kerran koko keväänä. Poju oli suorastaan loistava ja meillä olikin täysi oikeus odottaa läpäisyä ensi yrityksellä. Vaan emme ihan onnistuneet. Poju haki ensimmäisen lokin ja lähti rallattelemaan ympäriinsä minun karjuessani naama punaisena luoksetulokäskyjä. Tirpan lopulta päätyessä käsiini tuomari totesi vakavana, jotta rikki on, kiitos ja näkemiin. Parin päivän itsesäälissä kieriskelyn jälkeen ilmoitin Pojun kesäkuun alun toiseen taipumuskokeeseen.

Kesäkuussa kävimme ensin Pojun kanssa keskeyttämässä tokokokeen, seuraavana päivänä treenasimme ulkopuolisen kouluttajan avustuksella lähes pelkkää kontaktinpitoa puolisen tuntia ja viikon päätteeksi läpäisimme taipparit tuulessa ja vesisateessa Närpiössä. Tuosta kokeesta jäi mieleen varsinkin erään toimitsijan kehut, kuinka Poju oli ainoa koira, joka löysi kauimmaisenkin variksen hakuruudussa. Toki, kun koiralla oli niin kova vauhti, että ei ennättänyt pysähtyä edellisten kohdalla...

Heinäkuussa murehdittiin surkeaa alkukesää, kun oli kylmää ja märkää ja viljelykset eivät ottaneet onnistuakseen. Tomaatit alkoivat kypsyä vasta loppukuusta urakalla, kasvihuoneesta sai sentään muutaman mansikan jo alkukuusta. Loppukuusta vietin puolivuosisataissynttäreitä lähes kenenkään tietämättä tokokokeiden merkeissä ja Pojukin lahjoitti minulle ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan tokotuloksen, 133 pistettä kahdella nollalla. Sisko perheineen yritti siirtää minua nykyaikaan antamalla lahjaksi älypuhelimen, joka kyllä on ihan kätevä kapistus kotosalla, mutta jota en töihin mukaani kovin usein ota. Ei, minä en edelleenkään osaa vastata siihen sen soidessa, mutta WhatsAppeja osaan sillä lähettää sujuvasti. Jopa kuviakin. Tupla-SIMillä pärjään kahden puhelimen loukussani.

Elokuussa Älypuhlin (ei ole kirjoitusvirhe) ollessa aika uusi vielä otin sen mukaani pesäpallopeliin. Sieltä työmaalle siirtyessäni päätin ottaa kuvan työmaalla häiriköivistä poikasista, kun siinä pihalla sopivasti oleskelivat. Lähtö tuli pojille, mutta eivätpä tienneet, etten mitään kuvaa osannutkaan kiireessä ottaa, pelkkää videoa, jossa näkyi pääasiassa omat jalkani. Pelotusvaikutus oli kumminkin tehokas ja nykyään saisin kyllä sen kuvankin jo otettua. Elokuussa Poju sai ensimmäisen ERInsä näyttelyssä aikuisiällä, ensimmäisen kouristelukohtauksensa sekä ensimmäisen sertinsä.

Syyskuussa keskeytettiin Pojun kanssa tokokoe, tuurilla ei saatu kolmen kuukauden kilpailukieltoakin, kun paikallamakuusta meinasi mennä moikkaamaan vierellä noussutta koiraa. Piski oli ihan pihalla seuraamisesta lähtien.

Lokakuussa Pojulla oli korvaongelmia, joka lopulta levisi ihotulehdukseksi. Eläinlääkärissä jouduttiin rauhoittamaan joka kerta, kun ei korvan putsaus ja tutkiminen muuten oikein sujunut. Antibioottikuuri aloitettiin loppukuusta ja lääkkeiden annossa olikin tekemistä enemmänkin.

Marraskuussa Poju sai lääkekuurin aikana kaksikin epileptistä kohtausta viikon välein. Eläinlääkärissä ei mitään varsinaista syytä kohtauksille tuolloin ainakaan löydetty. Lääkekuurista aiheutunutta stressiä pidettiin ainakin osasyyllisenä ja stressi se oli tulla lääkkeiden antajallekin. Geenitestitkin otettiin, vaikka jalostussuunnitelmat laitettiin jäihin, kunnes syy kohtauksiin on selvinnyt.

Joulukuussa Pojun geenitestitulokset yllättivät, kun Poju oli EIC-terve ja HNPK-kantaja. Emän tiedetään olevan EIC-kantaja, joten ennemmin tuossa testissä odotin kantajuutta kuin tuosta toisesta, jossa emä on terve ja isä toisaalta kyllä tutkimaton. Jouluaatonaattona Poju sai jälleen kohtauksen, tai oikeastaan sarjan kohtauksia, ja päätin, että enempätä en eläinlääkäripäivystykseen soita, kun ei sieltä olevinaan saa muita ohjeita kuin että seurataan tilannetta ja jos kohtaus pitkittyy, pitää mennä lääkäriin. Mielestäni kolmas kohtaus, olkoonkin lievä, 1,5 tunnin sisään oli jo pitkittynyttä, mutta ei kai sitten.

Näköjään Nikke ei viime vuoden aikana tehnyt mitään muuta mieleenjäänyttä kuin puri minua sormiin... Ja senkin vahingossa.