Hessu oli ensimmäinen koirani. Sain sen tädiltäni lahjaksi, ja tätihän oli sen ilmaiseksi joltain työkaveriltaan saanut. Hessu oli hyvin ongelmainen ongelmakoira, 2,5-vuotias tullessaan. Rodultaan Hessu oli karkeakarvainen mäyräkoira.

On käsittämätöntä, että Hessun jälkeen vielä olen koiria hankkinut. Tuo pieni koira oli melkoinen riiviö. Sillä oli mm. tapana tulla nukkumaan peiton alle, ja jos sitä vahingossakaan tönäisi jalalla tuolloin, se puri. Se puri myös, jos se oli piilottanut peittoihinsa jonkin herkun ja joku käveli liian läheltä ohi. Hessu myös tuhosi opiskelukämpästa keittiön lattian, vaikkei siellä edes viettänyt aikaa kuin viikon.

Hessu rakasti autoilua. Jos se onnistui pääsemään autoon, se ei sieltä murinoitta pois tullut, jos auto ei liikkunut. Olin ainoa, joka sen tuolloin autosta tohti poistaa. Niska-pers-otteella koira pihalle, ja piti olla nopea liikkeissään. Jos oli liian hidas, sai hammasta. Kertakaikkisen suloinen piski oli Hessu.

Hessu rrrrakasti Volvo Amazonia. Tuo auto vuodelta -68 (?) on edelleen rekisterissä jossain Jyväskylän suunnalla.

80-luvulla ei ollut tapana viedä koiria pahemmin lääkäriin, varsinkin, kun Oulun läänissä asuessamme lähin eläinlääkäri oli 50 km päässä. Niinpä Hessun hypätessä huolimattomasti nojatuolin käsinojalta lattialle ja saadessa mäyräkoirahalvauksen, hoidin koiran kuntoon omatoimisesti. Hessun takajalat olivat väliaikaisesti halvaantuneena, mutta sitkeällä kuntoutuksella koira palasi normaaliksi muutamassa kuukaudessa. Tarkkaa aikaa en muista. Kannoin koiraa ulos tarpeilleen, kun jalat eivät kantaneet. Hieroin selkää ja jalkoja ja pidin koiraa lämpimässä. Kun Hessun liikuntakyky alkoi palata, aloitettiin varovainen lenkkeily. Kävelytin koiraa pyörän vierellä ja kun kävely alkoi hidastua ja takuta, nostin koiran pyörän tarakalle koppaan ja annoin koiran hetken levätä. Sitten uudestaan kävelyä ja näin edeten Hessu vähitellen palasi ennalleen. Nykyään saisi varmaan syytteen eläinrääkkäyksestä, jos koiraa ei moisen tapaturman jälkeen veisi eläinlääkäriin ja leikattavaksi.

Maaliskuussa 1989 Hessu seurasi vierestä Mikki-kissan syntymistä. Mikki-kissan emo Katti oli edellisenä syksynä valinnut meidät uudeksi kodikseen, olisiko ollut kesäkissa, kun kukaan ei sen perään ainakaan kysellyt. Katti ei piitannut mäyräkoiran pullisteluista, vaan muina kissoina meni puskemaan koiraa ja tarjosi tälle myös pyydystämiään hiiriä. Hessu ei tiennyt, miten moiseen otukseen pitäisi suhtautua, joten se päätti alkaa Katin kaveriksi. Katti ei tosiaankaan piitannut pätkääkään koirasta, kun synnyttämisen aika tuli, joten taisi luottamus olla aika vahva. Itse kyllä pidin koiraa tarkasti silmällä, kun Katti pentujaan puski maailmaan, mutta ei Hessua olisi voinut vähempää kiinnostaa pentujen tai emon vahingoittaminen. Hyvä kun ei ryhtynyt keinoemoksi pienille - urokselle toki hieman haastavaa.

Pari kuukautta myöhemmin Hessu alkoi yskiä verta. Samana päivänä, lauantaina, mentiin pikapikaa lääkäriin. Diagnoosina sydämen vajaatoiminta ja lääkitys sen mukaan. Kauan ei Hessu ennättänyt lääkkeitä syödä, kun ilmeisesti joku laskimo / valtimo / aortta repesi maanantaina ja koira menehtyi verilammikkoon vajaa 11-vuotiaana. Pieni räivä koira oli poissa ja jätti jälkeensä suuren ikävän.

Hessun jälkeen tullut sekarotuinen Jeri ennätti olla talossa reilun viikon ennen turhan aikaista tapaturmaista kuolemaansa.