Niin vaan selvittiin tästäkin joulusta. Ja loppiaisesta. Ja siltä väliltä.

Nikke oli vissiin ollut poikkeuksellisen kiltti tänä vuonna lahjojen määrästä päätellen. Ehdoton ykkönen oli vinkulelu-Hämis, joka vei jopa Råtan paikan unileluna.

Mun oma!

Hyvänä kakkosena Nikken mielestä olivat kissan herkkuruoat, mitä tuli myös monta pussia ja purkkia. Harmi vaan, kun Harmi vaan söi ne itse eikä Nikke saanut kuin pussinpohjia.

Itselle tuli jälleen perinteeksi muodostuneita lahjoja, palapelejä, suklaata ja villasukat. Kivoja ja toivottuja kaikki. Ehdoton ykkönen oli kuitenkin siskon tytön yllätyslahja, josta täytyy sanoa, että loistava oivallus. Poju-rahasto. Ei puutu enää kuin jokunen satanen ja nehän kerää ns. voittorahoilla helposti. (Voittorahat: vaihdetaan peliautomaattia varten 20 e kolikoiksi, pelataan ne, pudotetaan "voitot" 10 e kuppiin ja laitetaan Poju-rahastoon. Simple.)

Minun suosikkini.

Tapaninpäivän myrskyt eivät tänne asti yltäneet ennen Hannunpäivää, eivätkä silloinkaan saaneet sähköjä poikki. On meillä vaan hyvin Vimpelin Voiman alueella asiat, puolen tunnin sähkökatkos on harvinaisuus ja tunnin katkos käsittämättömän pitkä. Vaikea kuvitella jotain viikon sähköttömyyttä näillä seuduilla.

Vaikka sähköt säilyivätkin, niin täysin vahingoitta ei kuitenkaan selvitty. Katolle pudonnut isohko männynoksa nyt ei vahinkoa aiheuttanut, mutta kasvihuone taitaa mennä uusiksi.

Emmä sit taidakaan laittaa tähän muoveja ensi kesänäkään.

Nikkehän on osoittanut pieniä merkkejä ilotulitusten pelkäämiseen. Päätinkin altistaa sen siedätyshoitoon uudenvuodenaattona. Lähdettiin normaalille iltalenkille puoli seitsemän aikaan, kun jo kohtuullisen kiitettävästi paukkui lähellä ja varsinkin kauempana. Alkumatkan Nikke luimisteli eikä häntäkään ollut iloisesti kaarella selän päällä, välillä meinasi koko piski häipyä fleksin mitan päähän puun alle turvaan. Vaan periksi ei anneta - eikä tarvinnutkaan. Matkan edetessä Nikke kiinnitti koko ajan vähemmän ja vähemmän huomiota mokomiin paukkuihin, ainoastaan pari sarjatulta sai sen hieman hämmentyneenä vilkaisemaan, jotta mistä on kysymys. Ihan läheltä iltotulituksia emme menneet, paitsi... Puolisen kilometriä ennen kotia tein virhearvion. Oikaisin eli menin siitä mistä ennenkin enkä "viitsinyt" kulkea sataa metriä enempää erään talon ohi (olisin pyytänyt odottamaan viitisen minuuttia, jos olisivat olleet ampumassa raketteja). Luulin, että talosta oli jo raketit ammuttu, kun sieltä ei olevinaan mitään ääniä pihalta kuulunut. Vaan eipäs ollut. Tajusin virheeni, kun olimme noin sadan metrin verran ohi tuosta kyseisestä talosta. Aluksi kuului lasten ääntä, jolloin ajatukseni eivät taatusti olleet painokelpoisia - muistinhan, miten viime vuonna kävi samassa paikassa. Saman tien kuului "VIIIIUUH - POKS!" suoraan päällämme. Ja sitten Nikkeä vietiin. Korvat luimuun, häntä alas ja vauhtia piisasi. Puolijuoksua mentiin viimeiset muutama sata metriä, vaikka kuinka yritin vauhtia hillitä. Ei siinä varmaan mitään korvaamatonta vahinkoa kumminkaan sattunut, koska hetken päästä lähdimme kylälle eikä Nikke pahemmin enää paukkeesta piitannut. Jonkin verran oli levottomuutta havaittavissa vielä myöhemmällä, mutta mitään tärinöitä, läähättelyjä, piiloutumisia ei todellakaan ollut. Ensi vuonna uusi yritys.

Sanottakoon nyt edelliseen pätkään viitaten, että olen täysin tietoinen, että koiran paukku-/ilotulitearkuus pahenee tai ainakin saattaa paheta iän myötä. Niin kauan kuin Nikke ei selvää panikoitumista osoita, käyttäydyn itse kuin mitään ihmeellistä ei ilotulitteissa olisi. Emme ainakaan linnoittaudu sisälle tv:n pauhuun verhot tiukasti kiinni. Yksin en aio koiraa kuitenkaan jättää ilotulitusten aikaan enkä tietoisesti vie suoraan tulituspaikalle. Eikä Nikke pääse tuolloin myöskään irtolenkille, ei edes yksin aidatulle takapihalle. Sen verran ymmärrän minäkin sentään, vaikken koskaan ennen ilotulitearkaa koiraa ole omistanutkaan.

Taas tuli vuodenvaihteessa uusia jänniä lakeja. Ehdottomasti huippu oli tämä tupakat piiloon -laki, joka minunkin työpaikkaani koskettaa.  Siis joo, asiakas tuli ensimmäisenä päivänä ostamaan punaista bonusta. Vaan kun meillä ei ole. "Mitäs teillä on", kysyi asiakas, ja meikäläinen "Ööö, en saa sanoa...". Onneksi keksi semmoisen merkin, mitä meiltäkin verhon takaa löytyi. Pitäisi varmaan jossain vaiheessa tekaista se tupakkalista, mistä saavat sitten katsoa, mitä haluavat.

Loppiainenkin meni. Kuusenkin pitäisi mennä, mutta kun on vielä niin hyväkuntoinen, etten raski vielä pilkkoa sitä polttopuiksi. Antaa kuivua ensin. Ikinä ennen ei tässä vaiheessa enää ole neulaset noin hyvin pysyneet, olisiko lauha syksy jotenkin syyllinen moiseen?

Ihan hyvän näköinen tämä vielä on. Siis ainakin kuusi.

Meillä on Nikken kanssa tapana käydä kiertämässä kylä kävellen aina sunnuntaisin. Siis oikein kirkonkylä. Autolla mennään sinne ja kävellään ja silleen. Tänä aamuna tuli pitkästä aikaa pari koiraa vastaan, eipä niitä täällä meidän sivukylillä näy kuin joskus ja juhannuksena (ei voi sanoa jouluna, kun ei näkynyt joulunakaan). Mitä tekee Nikke-Otus, kaikkien koulutuskenttärähinärakkien isä? On hiljaa. Aivan. Luit oikein. Nikke ei inahtanutkaan pienelle valkoiselle, joka käveli toisella puolella tietä ja kääntyi meidän kohdilla toiseen suuntaan. Katseli vain. Eikä Nikke inahtanutkaan, itse asiassa kulki hihna suhteellisen löysällä (!!!), kun vastaan tuli kapeammalla tiellä puhkuva ja puhiseva ja kiskova jokin pystykorvakoira. Tumma pystykorvakoira. Ai että olin kerrankin ylpeä pienestä! Vaan en ollut enää sitten, kun Nikke autosta käsin näki Jekku-lapinkoiran. HAUH HAUH RÄYH VIU VAU RÄKYTI RÄYH! Että silleen.

Voe poijat. Taas mollataan.

Olen nyt poikkeuksellisesti laina-auton varassa. Meinasin ottaa sen tutun kakkosauton eli mersun, mutta päädyin kumminkin kokeilemaan saabbia. Vielä kun oppisi, että avain EI ole ratin sivussa, turvavyötä pitää kurkotella takaviistosta ja että pakki pitää laittaa päälle saadakseen avaimen pois. Lisäksi vielä, että onhan volkkarissakin runsaasti valoja sisällä, mutta kyllä tämä vie voiton.

Lentokoneiden sukua.