Sain vihdoin viimein heinäkuussa itseni lähtemään ortopedin juttusille oikean jalan polveni kanssa. Tohtor epäili nivelkierukkavikaa ja laittoi minut odottelemaan kutsua tähystykseen. Elokuun 13. päivä perjantaina kävi käsky lähteä verikokeisiin ja 23.8. Ähtärin sairaalaan. Ei huonon onnen päivä lainkaan.

Maanantaiaamuna lähdin puoli kuuden maissa ajelemaan kohti Ähtäriä. Ajelemaan itse siksi, että en jaksanut uskoa leikkaukseen joutumista vieläkään. Aluksi nimittäin piti ottaa röntgenkuvat, että nähtäisiin, onko leikkaukselle tarvetta. Pikkumutkan liki Soinia tehtyäni (joku *piip* hiekkatie, tuli sitten mentyä oikean risteyksen ohi, 30 kilsaa extraa) olin kuitenkin sairaalassa hyvissä ajoin ennen seitsämää. Puoli kahdeksalta osastolle ja reilun puolen tunnin päästä minua jo kävelytettiin kohti leikkaussalia.

Selkäydinpuudutus on jotain aivan viheliäistä. Ei se pieni piikki mitään, mutta se, että pikkuhiljaa lähtee tunto, on aika hirveää. Puhumattakaan siitä, kun seinämän yli näet oman jalkasi pystyssä etkä tunne mitään. Jotenkin epätodellista. Leikkausta sain seurata itse tv-ruudulta, niin kuin siitä tavis jotain olisi ymmärtänyt. Aika repaleiselta näytti polven sisäinen maailma. Löytyihän sieltä selkeä vikakin, irtopala. Siellä se palanen oli seilannut pitkin poikin ahdasta niveltä ja aina välillä sopivaan kohtaan osuessaan aiheutti sen jalat alta kivusta -tunteen, mikä tuli liiankin tutuksi alkuvuodesta. Pala pois, ruston tasoitusta ja se oli siinä. Löytyihän sieltä tosin jo kulumaakin. Se EI ole iästä johtuvaa, vaan tapaturman seurausta. Nih.

Heräämössä olin jo puoli kymmenen maissa. Vihdoinkin jotain syötävää! Hieman olen katkera, kun vierustoverilta kysyttiin, ottaisiko tämä juusto- vai kinkkuleivän, ja minulle tuotiin juustoleipä mitään kyselemättä. Tai jospa minulta meni valintaoikeus, kun en huolinut kahvia enkä teetä ja joutuivat tuomaan mehua? Siinäpä sitten loikoilin kaikessa rauhassa (just joo, kauhea kutina vain vaivasi!), kunnes vajaan tunnin päästä minut lykättiin takaisin osastolle. Ei sentäs enää tarvinnut itse kävellä. Veressä oli painetta ja sykekin löytyi, joten minut jätettiin yksikseni nukkumaan ja odottelemaan puudutuksen häviämistä. Puudutusaineen joukossa on kuulemma jotain ainetta, mikä nopeuttaa puudutteen häipymistä. Siinä on vain semmoinen pikku sivuoire, että tämä lisäaine aiheuttaa kutinaa. Ihanko tosi??? Tuntui liki samalta kuin joskus alle kouluikäisenä, kun pikku-Helena nokkospuskaan putosi.

Puoliltapäivin vihdoin sain luvan nousta ylös. Ruokaakin luvattiin. Jopas olikin herkullista - perunamuusia, jossa haarukka seisoi, omituinen käristemakkaran näköinen pötkylä, joka ei varmaan ollut lihaa nähnytkään sekä pari vihreää pilkkua sisältävä kuivahko leipäpala. Nam. Kaipa ruoalla yritettiin varmistaa, että maksava asiakas tulee takaisin, vaikkakin eri osastolle.

Myönnän olevani huono potilas. Yritin koko ajan saada lähtölupaa tai edes lupaa soittaa noutajille, että voisivat valmistautua hakemaan. Vaan ei. Tippaletkuakin pidettiin iäisyys, myöhemmin leikatulta otettiin ensin pois. Oma hoitaja vain totesi, että nesteen pitää tippua kaikki, ennen kuin pussi poistetaan. Mitäpä siitä, että minulla oli menossa toinen pussi ja naapuri selvisi yhdellä. Kaipa minä olin sen verran kuivempi tyyppi. Sainpa kuitenkin toisen hoitajan ottamaan letkut pois, kun näytin, miten hienosti nesteet virtasivat toiseen suuntaan. Eli veri oli pakenemassa pussiin päin, tosin ennätti vasta kymmenen sentin matkan kulkea.

Kolmen maissa vihdoin sain luvan soittaa hakijoille. Tämäkin lupa tuli pitkin hampain, kun kuulemma ensin pitäisi tarkastaa polven kunto ja päästetäänkö minua edes kotiin. Siteet auki ja hupsista - olihan kinttu "hieman" turvoksissa. Hoitaja jo uhkaili, että minut otetaan osastolle, mutta lupasin olla kotona oikein nätisti ja hissukseen, joten antoi luvan lähteä. Jess! Vieruskaverin jalka ei ollut turvonnut juuri lainkaan. Kumma juttu. Toisaalta: vieruskaveri sai kylmäkääreen polvelleen jo heräämössä ja nestettä tiputettiin litra. Minä sain kylmäkääreen kolmisen tuntia leikkauksen jälkeen ja nestettä tiputettiin liki kaksi litraa. Maallikkona ihmettelen, miksi minun jalkani turposi ja vastaavan leikkauksen läpikäyneen naapurin jalka ei turvonnut? Ei ymmärrä.

Neljän aikaan siskontyttö Elisa lykkäsi minut pyörätuolilla autolle ja istutti takapenkille. Puolimatkassa jouduin siirtymään eteen, kun mutkainen tie aiheutti huonon olon. Kotona reilun tunnin päästä, pilleriä poskeen, kinttu koholle ja nukkumaan. Seuraavana päivänä oli tarkoitus aloittaa lomailu, pitkästä aikaa.

Minulla oli valmiit etukäteissuunnitelmat sairausloman ajaksi. Edellisten leikkausten perusteella osasin odottaa, että keppejä ei enää tarvitsisi parin päivän jälkeen. Niinpä aluksi hissukseen siivoilua pitkin taloa. Seuraavalla viikolla Nikken kanssa käveleskelyä ja ulkopuuhastelua. Sitten kolmannella viikolla terassin tekoon ja kukkapenkkien siivoukseen. Niinhän minä luulin.

Tiistaiaamuna minulla oli yksi toimiva jalka. Oikean jalan paikalla oli jokin taipumaton puhelintolppa tai vastaava. Kipua ei ollut, mutta lievää särkyä joissain asennoissa tuntui. Se siitä pikkupuuhastelusta. Samaa rataa mentiin torstaihin asti, sitten tohti sisällä ajoittain jättää toisen kepin pois. Ajoittain, kun kulki pitkin seiniä. Nukutuksi ei saanut, kun joka kerta kun halusi kääntyä, piti toinen jalka siirtää suurin piirtein käsin eri asentoon. Ja kun ei nuku riittävästi, tulee migreeni. Sunnunai-iltana, kun vihdoin jalka suostui itsekin liikkumaan, alkoi päänsärky. Joka jatkui ja jatkui ja jatkui. Toisen viikon torstai-iltaan saakka. Perjantaina helpotti, mutta kun lauantai meni tokokokeen sihteröinnin muodossa taas "epäsäännölliseksi elämäksi", särky oli palata takaisin. Sunnuntain olin jälleen jonkinmoisessa tokkurassa. Välillä jo tuli mieleen, että kyse ei enää ole migreenistä, eikä Iltalehden kannen otsikko eräänä päivänä oloa helpottanut "Lääkäri määräsi Buranaa - migreeni olikin aivoinfarkti". Hengissä kuitenkin selvittiin. Ja Vimpeli voitti.

Nyt on menossa kolmas viikko. Opettelen kävelemään kuten ihmiset ja seisomaan kahdella jalalla. Vaikeaa on, kovin vaikeaa. Kuntoutusharjoituksia joutuu soveltamaan, kun eräässäkin ohjeessa pitää ottaa leikatun jalan nilkasta kiinni ja taivuttaa kantapäätä kohti pakaraa - vaan kun en saa polvea taipumaan, että saisin edes nilkasta kiinni! Eilen käytiin agilitytreeneissä ja mentiin Nikkenkin kanssa pieni pätkä. Minä aidan takana odottamassa, kutsun "aita", sitten "putki", rauhallinen siirtymä pari metriä ja "aita". Ei kovin reipasta ohjausta. Ehkei vielä kannata hätäillä.

Sanovat tätä sairauslomaksi. Ja pyh, sanon minä. Ihan sairas loma.