Minä tein sen taas. Kirjoitin melkein tunnin tekstiä, liittelin kuvia ja PAINOIN VÄÄRÄÄ NAPPIA! Sanonkomämitä... Eiku uusiks.

... ja sitten ei päässyt nettiin, kun piti ottaa uusiksi. Ja sitten kirjoitin jutun Worksiin valmiiksi ja yritin liittää tähän ja tuli niin tyhmän näköinen kursiiviteksti, että uusiks meni taas.

Harmi-Katin kuoleman jälkeen siskontyttö kysyi, miten pian olisin valmis ottamaan uuden kissan. Sanoin, että ei Harmi-Katin muisto siitä himmene, vaikka hetikin tulisi uusi kissa taloon, itse en tosin vielä jaksaisi aktiivisesti kissaa etsiä. Kerroin myös, että kissan pitäisi olla pentu ja mielellään tyttö. Pentu siksi, että tottuu koiriin paremmin, ja tyttö siksi, että pysyy pihapiirissä helpommin. Olen ymmärtänyt, että poikakissoilla on leikattunakin laajempi reviiri. Valmiiksi jo ahdistaa, että jälleen joutuu opettamaan uuden kissan varomaan autoja. Pari vuotta pitää olla jatkuvasti kissan ulkoillessa sydän syrjällään, kolmivuotiaina ne yleensä ovat oppineet autoja varomaan, mikäli henkensä saavat pitää. Harmi-Katilla oli ilmeisesti puolivuotiaana läheltä piti -tilanne auton kanssa, koskaan ikinä milloinkaan en sitä sen jälkeen ison tien läheisyydessä nähnyt, kun se tuolloin huomaamattani peräämme lenkille lähti ja päätyi ison tien väärälle puolelle.

Sunnuntaina 22.12. tuli sitten puolilta päivin ilmoitus, että kissaa lähdetään nyt hakemaan, tuodaan ruokaa kans. Parin tunnin päästä saapuisivat. Mikäs siinä, eikun odottelemaan.

Työnimellä Musti kulkeva pieni isomahainen pentu saapui sitten vähän ennen kahta iltapäivällä. Nikke taisi heti saada turpiinsa boxin oviristikon läpi, sen verran varovaisena se pentua lopun päivää katseli. Boksissaan katti ei kauan viihtynyt, alta puolen tunnin se jo astui uuteen kotiinsa ja asettui taloksi. Poju innostui pennusta kovin, lähinnä olisi halunnut leikkiä ja nuolla toisen peräpäätä. Hermot oli mennä. Koirille näytettiin kuitenkin heti, kuka talossa tulisi määräämään, ruokakupillakin alkoi niin armoton murina, että Pojukaan ei tohtinut pienen ruokia varastaa. Jossain vaiheessa iltaa jouduin jo komentamaan Mustia, kun meinasi Nikkeä kiusata liiankin kanssa - käveli koiraparan nenän eteen, tuijotti intensiivisesti ja kun koira vaivautuneena liikahti, kissa sähähti ja yritti vetää päin näköä. Pojun kanssa kulkivat peräkanaa pentu edellä, koira perässä pennun sähähtäessä tasaisin väliajoin hännän alle tunkevalle koiralle. Pennun puolesta ei niinkään pelottanut, mutta Pojun silmien puolesta joutui vähän varomaan. Paitsi siinä vaiheessa iltaa, kun tuli aika antaa Pojulle evästä, meinasi Mustin puolesta hirvittää. Kun laitoin kupin lattialle, katti singahti toiselta puolelta huonetta katsomaan "RUOKAA! MULLE!" ja ennätin juuri väliin, kun Poju "hieman" rähähti. Pojun ruokakuppi on Pyhä, siihen eivät muut saa koskea kuin minä ja Poju, enkä minäkään ilman pientä varoitusta toisinaan.

Boksissa vielä turvassa.

"Ei niitä onneksi ollut kuin se yksi, tää on tyhjä!"

"MINUN ruoka, pysykää piskit kaukana!" Saapumisesta alle tunti.

Nukkumaan mentiin sulassa sovussa illalla yhdentoista maissa. Musti tuli sänkyyn nukkumaan viereeni kuin olisi siinä aina ollut ja aloitti kehräämisenkin. Koirat toisella puolellani ja kissa toisella nukuttiin varsin hyvin koko yö.

Maanantaina jatkettiin siitä mihin illalla jäätiin. Pentu tottui käsittämättömän nopeasti suuriin koiriin, ei se piitannut kummastakaan enää paljonkaan. Paitsi Poju meinasi hermostuttaa kaikki, kun koko ajan kulki perässä ja läähätti. Nikke lähinnä väisteli, ihmekös tuo, kun turpiin annettiin heti ensimmäisenä päivänä. Päivän mittaan otettiin kuvia sieltä täältä ja pitihän sitä yrittää joulukuvia ottaa. Mustin jatkuva nälkäkin tuli todennettua, kun tarjosin koirille kanaherkkutikut ja Mustinkin piti saada tarkemmin nähdä, mikä on kyseessä. Annoin pienelle oman tikun naureskellen mielessäni, että siinäpähän sitä nuoleskelet, et sä sille mitään saa. Vaan kuinkas kävikään, koko tikku katosi pieneen kissaan alta aikayksikön.

"Tääkin on mun!"

"Mähän en tommosessa kopassa pysy!"

Piilossa. Sivuhuomautuksena, yllättävän hyväkuntoiselta näyttää kasvi, joka saa vettä muutaman kerran vuodessa...

Pitihän se punnitakin.

"Mikäs tää on?"

Pikainen ryhmäkuva n. vuorokauden kuluttua saapumisesta.

Illalla pienoinen kissa kävi sanomassa hyvät yöt koko poppoolle, aloitti puskemalla leukaani, siirtyi puskemaan Nikkeä ja vielä lopuksi kävi moikkaamassa Pojuakin. Kaikki hyvässä hengessä kehräten. Musti oli jo hyväksynyt meidät kaikki lopullisesti.

Tuli joulu ja pitemmät vapaat. Mustin todellinen luonne alkoi paljastua, ruoka on kaikki kaikessa kuten Pojullakin, itse asiassa tämä pieni on vielä röyhkeämpi tapaus. Poju sentäs tyytyy istumaan lähellä ja kuolaamaan, Musti varastaa herkut suoraan kädestä. Leivän syönti sängyssä meinasi olla ongelmallista, kun katti roikkui kynsin hampain havaitsemassaan herkussa. Vaan kaikenlainen ahmiminen (kinkkua, juustoa, riisipuuroa, leipää, jopa soppaa!) annetun matolääkkeen kera (madotettiin varuiksi, kun synnyinkodissa ei oltu varmoja, saiko riittävän määrän lääkettä siellä madotettaessa) saivat pienen eläimen suuren vatsan sekaisin ja pari päivää oli melkoisen vetelää tuotetta laatikossa. Nyt on jo palautunut normaaliin. 

"Haa, olen isoin! NYT ette piskit mulle pärjää!"

Ensiulkoilu. Ei tohtinut portailta mihinkään vielä, eikä ollut tarkoituskaan, kun rokotuksetkin on vielä antamatta.

"Hei kaveri!"

Tämmöinenkin löytyi Harmi-Katin jäämistöstä.

Virtaa löytyy pienestä yllin kyllin. Tästä tulee vielä hyvä kissa taloon, tai oikeastaan tuli jo. Aina sanotaan, että eläimiä ei saa antaa (joulu)lahjaksi, mutta kyllä vaan tämä ainakin oli onnistunut lahja. Kiitos, Elisa!