Minun pitäisi tällä(kin) hetkellä tehdä jotain ihan muuta kuin kirjoitella blogiin. Senpä takia siis kirjoitankin blogiin.

JärvisKK:n jäsenlehti pitäisi saada tulostettavaan kuntoon viimeistään loppuviikosta, mutta kun ei vaan jaksa innostaa. Aika laiha lehti tulee tällä kertaa, vieläkin laihempi olisi, jos Vuoden koira -kisojen sääntöjä ei tässä olisi. Vaan minkäs teet.

Pojun tokotreenit Alajärvellä eivät oikein ota sujuakseen. Ylihuomenna vielä käydään (kun pitää hakea lapsille ruokasäkki), sitten pidetään taukoa kunnes pentukurssi on ohi. Viime torstaina hajut olivat jo niin mielenkiintoisia, että Pojuun ei saanut oikeastaan mitään kontaktia. Nopeaa liikkeestä maahanmenoa lukuunottamatta Poju ei tehnyt kerrassaan mitään. Paitsi haisteli mattoa. Ja nuoleskeli mattoa. Ja pissasi matolle. Ja läähätti. Ja uikutti. Ja.

(Musti on aika hauska juuri tällä hetkellä. Annoin sillekin pienen palan lämmintä juustoleipää ja pieni raukka ei oikein tiedä, mitä sille tekisi. Nyt kissipien heittelee leipäpalaa ympäri huonetta ja murisee palalle aina, kun meinaa hampaansa siihen iskeä. On vissiin vähän lämmin herkkupala.)

Se on vissiin sitten kevät jo alkamassa, ja narttujen juoksut. Oltiin viime perjantaina käveleskelemässä pellolla, kun huomasin jonkun toisenkin koiransa kanssa siinä kävelleen. Nikke ampaisi jäljille intoa puhkuen, mutta palasi vielä käskystä takaisin ja siirryimme metsän puolelle kävelemään. Samalla työkaveri soitti ja minuutin, pari kestäneen puhelun aikana piskit ottivat ritolat ja häipyivät horisonttiin. Poju palasi kutsun kuultuaan takaisin saman tien, mutta Nikkeä ei näkynyt missään. Aikani huudeltuani ja naapuriakin jututettuani vein Pojun kotiin ja lähdin autolla etsimään karvahanska-ainesta. Ei ollut koiraa Itänurkantien varressa narttukoirien luona, joten lähdin vielä toiseen suuntaan. Ja sieltähän karvakasa lönkytteli vastaan, kotia kohti. Kovin oli itkuinen autoon hypättyään, ei mahtanut käydä tuuri reissussa. Taisi tyttö antaa pakit, tai omistaja.

Kuva tammikuiselta pakkaspäivältä, kun luntakin oli vielä maassa. Vai kuuraksiko tuota kutsutaan?

Musti ulkoilee jo reippaasti muiden poikien mukana. Koulutus pillille alkaa olla aika hyvällä mallilla, tarkoitus olisi, että kissa tulee kotiin, kun pilliin puhalletaan. Saas nähdä. Toistaiseksi kissi ei pitkiä aikoja ole ulkona ollut ja melkein aina tulee saman tien sisälle kuin koiratkin, kun ei oikein vielä yksin tohdi ulkoilla. Eikä kaukana, tuossa takapihalla on vielä pysynyt, paitsi silloin, kun itsekin olen ulkona kentällä asti.

Onks tää joku aasialainen roikkovatsasika?

Ulkoilevalle kissalle tarpeellinen taito tämäkin.

Kun kerran Pojun tokoilu ei oikein suju, niin ajattelin sitten kokeilla noutojuttuja. Sain pakkasten aikaan naapurilta rusakon koirille treenipupuksi. Tai olisin sen kyllä saanut itsekin syödä tai syöttää koirille, mutta treenipupuja me enemmän tarvitaan kuin ruokaa (sanoo hän, jonka vatsamakkarat ovat jälleen aktivoituneet). Pupunen on roikkunut autotallin seinällä sujuvasti parisen viikkoa eikä vieläkään ole mennyt huonoksi. Niinpä eilen vihdoin otin jäniksen seinältä, laitoin sen narun päähän ja ryhdyin vetämään Pojulle jälkeä. Lähdin tuosta heti kotipihasta, mitäpä sitä suotta kauemmas kulkemaan. Aluksi pitkä pätkä rapapeltoa, sitten ojan yli, seuraavaksi pitkä pätkä heinäpeltoa ja taas ojan yli, lopuksi vielä metsässä muutama kymmenen metriä. Sinne jätin pupun puun juurelle odottamaan koiraa.

Vein kotipihassa Pojun jäljen alkuun, ja kyllä muuten olikin innostuneen näköinen piski! Hyvin malttoi kuitenkin pysyä aloillaan lupaa odottamassa.

"Joko? Joko? Joko?!?"

Ajatuksenani oli, että otan kuvia joka pätkältä Pojun mennessä. Luulin siis, että koira jäljestää hitaasti ja rauhallisesti. Voihan sitä luulla vaikka mitä.

Lähtökiihdytys. Sittenpä ei enää koiraa hetkeen näkynytkään.

Suurin huoleni oli, että Poju kyllä jäljestää rusakon, mutta ei suinkaan tuo sitä minulle, vaan jää onnellisena pupupaistille metsän siimekseen. Vaan ei, kun vihdoin pääsin itse kiertämään toiseen suuntaan vastaan, Poju jo olikin tulossa takaisinpäin pupu mukanaan. Eihän se luovutus vaan onnistu, kymmenen metrin päässä Poju pudotti saaliinsa ja meni polskuttelemaan pellolla olevaan lätäkköön. Kun käskin uudestaan hakea, koira kyllä otti rusakon suuhunsa, kantoi sitä pienen pätkän lähemmäksi - ja pudotti sen keskelle lätäkköä. Että silleen. Damit kyllä tuodaan perille asti, mutta nämä riistat tuntuvat olevan haasteellisempia. Ei onneksi kumminkaan ala noitakaan omimaan itselleen eli ei osoita mitään aggressiota, kun menen sen saaliin ottamaan.

"Kato mää löysin tämmösen!"

Kovin on muuten helmikuiset maisemat noissakin kuvissa. Kuvat siis eiliseltä eli helmikuun kymmenenneltä päivältä. Tänään on taas jo ainakin sentti märkää sohjolunta maassa, joten meidän jäljestämisemme osui aivan oikeaan päivään.