Koiranpoikien pupunraato häipyi ti-ke välisenä yönä talon vierestä pellolta. Oletan pupuvarkaan olevan kettu, mutta jälkien perusteella en olekaan aivan varma. Harmi-Katti ei oikein ilahtunut loistoideastani viskata kissa hangelle tekemään jälkiä yöllisen vieraan jälkien viereen verrokiksi, mutta eipä se minulle mitään mahtanut.

Isommat yövieraan jälkiä, pienemmät vasemmalla pienen 3,5-kiloisen kissan jäljet.

Koska lisääkin vertailuja piti tehdä, piti koirat vuorostaan usuttaa jälkien perään.

Itse koiraini jäljet mä tunnen... tai sitten en. Nuo pitkäkyntiset ovat joko Nikken tai Pojun jäljet, pienemmät yöllisen kulkijan.

Kun kerran jälkiä ruvettiin kuvaamaan, niin kuvataan kans. Seuraavaksi linnun jäljet, lienevätkö kaikki samasta linnusta lähtöisin?

Variksen tuumaustauko vai mitä ihmettä?

Hankiretkillä kuvailtua.

Mikä lie hoippuroija.

Pojun ja "kyllä tässä lumikengittäkin pärjää" -emännän jälkiä.

Löytyipä jälkiä yllättävistäkin paikoista.

Ei aavistustakaan jälkien tekijöistä, sen verran sulaneet ja muotoaan muuttaneet. Siis jäljet.

Jossain vaiheessa ihmettelin Nikken hölmistynyttä katsetta takavasemmalleni.

"Siis MITÄ toi penikka nyt keksi??!"

Ja juu, salaperäisten jälkien aiheuttaja taisi selvitä?

Ups...

Katoltapoistumiskuvaa en taida julkaista. Muuuttta kyllä se sieltä alas tuli kohtuullisen hallitusti.

Koska uutta lunta ei ole satanut aikoihin, pelloilla on melkoisesti jälkiä.

Kissoja, koiria, jäniksiä, kettuja...

Löytyy niitä jälkiä muualtakin.

Tattista vaan, katti, toi oli juuri pesty.

Liekö kissillä jotain hangelle heittämisestä jäänyt hampaankoloon, kun piti käydä jälleen kerran tutkimassa auton antenni, toki aluksi hypätään konepellille, siitä tuulilasiin sievät jäljet ja katolle, auton peräpäähän rapaisilla tassuilla - ja takaisin. Tuulilasilla on kiva luistella vielä takaisin palatessa.

Naarmuisista käsistä piti myös ottaa kuva, mutta tuli niin vanhan näköiset ryppyiset kädet kuvaan, etten taida sitä julkisesti näyttää. Harmi-Katin kanssa tuli hieman keskustelua matolääkkeiden tarpeellisuudesta. Ensimmäisenä iltana selvisin naarmuitta, toisena en, kolmantena vasta tajusin laittaa ison tabletin puoliksi ja selvisin näin ollen yhden puolikkaan heittämisellä kissan kitaan ja näin ollen jälleen naarmuitta ("moouaar, glups, hurrr-hurrr-hurrr"). Onneksi Harmilainen ei ole pitkävihainen eikä matolääkkeitäkään tarvi taas muutamaan kuukauteen antaa.

Koiratkin saivat lääkkeensä, mutta siitä nyt ei kummoista draamaa saa aikaiseksi - jauhelihaan käärityistä tableteista tuli melkein riita, kumpi saa enemmän. Pojulta yksi puolikas jopa tipahti lattialle, mutta koiralle tuli vain hirmuinen kiire napata eväänsä ennen Nikkeä.

Ensi viikolla pitäisi viedä kaikki elikot rokotuksille. Kauhulla odotan...