Löysin Pojun taannoin elokuussa, sopivasti näyttelyiden välissä, pellolta kohtauksen saaneena. Koira yritti epätoivoisesti päästä ylös, jolloin kannoin sen lopulta tielle asti, jossa rauhoittelin ja avustelin jaloilleen. Puolen tunnin kuluttua Poju oli aivan entisellään eli siinä vaiheessa, kun eläinlääkäri viimein soitti takaisin. Kohtaus oli tuolloin jo ohi eikä enää ollut syytä lähteä lääkäriin. Sain ohjeeksi tarkkailla tilannetta ja pitää mahdollisista uusista kohtauksista kirjaa sekä lähteä heti päivystykseen, jos kohtaus uusii ja kestää yli viisi minuuttia. Koira pitäisi myös pitää pari päivää aivan rauhassa, missä olikin tekemistä tuon elohopean kanssa.

Pojussa ei näkynyt merkkiäkään kohtauksesta enää seuraavana päivänä. Jonkin aikaa tapahtuneen jälkeen kuitenkin hirvitti päästää koiria keskenään ulos, aina piti olla itse jossain lähettyvillä ja seurata Pojun menemisiä ja varsinkin tulemisia. Pikkuhiljaa aloin optimistisesti uskoa, että kyseessä oli vain yksittäinen tapahtuma eikä vaikkapa epilepsia. Päivää, paria ennen kohtausta oli ulkorakennuksen jyvävarastoa siivottu ja sieltä oli viety muutama kottikärryllinen pilaantuneita jyviä toisen pellon reunaan pihapiirin tuntumaan. Epäilimme, että mahdollisesti Poju(kin) oli syönyt noita jyviä ja oksennellut niitä niin voimakkaasti, että jalat menivät alta. Nikke oli oksentanut oman annoksensa jo edellisenä päivänä... Mistäpä sitä tietää.

Vaan puolitoista viikkoa sitten lauantaina saapuessani töistä kotiin iltapäivällä löysin Pojun jälleen kohtauksen saaneena. Koira makasi sammakkoasennossa lattialla ja yritti jälleen epätoivoisesti ylös. Liukkaahko lattia ei ainakaan helpottanut yritystä. Kolmentoista minuutin (a 3,05 e) eläinlääkäripuhelun aikana koira ei päässyt vielä ylös, mutta hetken päästä kuitenkin. Tällä kertaa kesti kuitenkin pitkään ennenkuin Poju alkoi kävellä kunnolla. Luulen, että huonolla asennolla oli vaikutuksensa, mm. Pojun polvet olivat kuluneet vereslihalle ylösnousuyrityksissä.

Taas tuli mietittyä kaiken maailman syitä kohtaukselle. E-sanaa en halunnut ajatella laisinkaan. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi, että kyseessä oli erittäin suurella todennäköisyydellä keskushermostoperäinen kohtaus, koska koira oli päästänyt molemmat tarpeensa lattialle. Kohtauksen laukaisijana oli mahdollisesti Pojun ja Nikken aamullinen yhteenotto jälleen pitkästä aikaa ("tämä on MINUN hiirestyspaikka, ettäs tiedät!") ja sen jälkeinen stressi. Itse asiassa löysin ell-puhelun jälkeen Pojun päälaelta Nikken kulmahampaan tekemän reiän, ties vaikka sillä olisi ollut osuutta asiaan. Turvotusta sopivaan kohtaan aivoja tai jotain. Tai sitten Pojun lääkekuuri aiheutti kohtauksen. Tämän teorian eläinlääkäri tosin tyrmäsi, ei pitäisi Pojun antibiootilla olla moisia sivuvaikutuksia. Mutta optimistina löysin kuin löysinkin muita syitä kuin E.

Optimistisuus epilepsiattomuuden suhteen alkaa nyt hiipua. Poju sai seuraavan kohtauksensa reilu viikko edellisestä eli viime sunnuntaina. Nukuin aamulla Poju sängyssä vierelläni (niin niin, meillähän eivät koirat sängyssä nuku...), kun heräsin puoli seitsemän aikaan Pojun hirmuiseen tärinään. Kysyin unenpöppörössä koiralta, mikä hätänä ja pitääkö päästä pihalle. Koira ryömi vähän eteenpäin päätyen puolittain jalkojeni päälle. Sitten raajat eivät enää toimineet, Poju alkoi nieleskellä sylkeä ja myös läähättää hirveästi. Pissat tulivat alle, koiralta, ja kohtaus kesti muutaman minuutin. Poju pysyi tajuissaan koko ajan, jalat vain eivät toimineet. Välittömästi kun koira sai jalat alleen se hyppäsi alas sängystä ja aloitti hirmuisen hyppäämisen, mitä se yleensä lenkille lähdettäessäkin tekee. Vein koiran pikaisesti hihnassa pihalle ja tämä pissasi "narttuasennossa" varmaan minuutin, jonka jälkeen teki muutkin tarpeensa. Mentiin sisälle ja koira oli ihan entisellään. Eipä siinä kyllä enää nukuttu, no, ehkä märkä sänkykin vähän rajoitti intoa mennä nukkumaan.

Ison osan sunnuntaista vietinkin sitten netissä lukemassa epilepsiasta. Valitettavasti turhan moni kohta osuu kohdalle. Epilepsiaa ei pysty millään kokeilla varmistamaan, taudin määritys menee pitkälti sulkemalla pois muita vaihtoehtoja. Tänään soittaessani eläinlääkäriin Pojun korvakontrollin takia otin samalla puheeksi nämä kohtaukset. Eipä sieltä mitään varmaa diagnoosia tullut, ihan samaa mitä ensimmäisten kohtausten aikana päivystävä ell sanoi. Eli täytyy tarkkailla tilannetta ja pitää kirjaa kohtauksista. Lääkitystä ei tässä vaiheessa edes harkita.

Löysi eläinlääkäri yhden mahdollisen syyn kohtauksille: stressi. Pojulla on ollut kahden viikon antibioottikuuri, kun korvatulehduksen myötä tuli ilmeisesti korvanrapsutuksen seurauksena korvalehden alle märkivä ihotulehdus. Koira, joka tunnetusti syö vaikka pieniä kiviä, ei suostunutkaan niin vain syömään lääkkeitään. Vieläpä kahdesti päivässä. Jahtasin mokomaa piskiä pahimmillaan puoli tuntia, tungin käteni kyynärpäätä myöten koiran kitaan ja pudotin sinne tabletin osan, ja siitä huolimatta koira sylki tabun pois (ell muuten piti selostustani liioitteluna). Lääkkeen tuoteselosteessakin sanotaan, että "useimmat koirat syövät tabletin mielellään". Oikeasti. Ensimmäisenä päivänä luulin, että tässähän päästään helpolla. Poju pudotti lääkkeen ja otti sen uudestaan lattialta oma-aloitteisesti ja söi. Toisena päivänä meni helposti makkaranpalan kanssa. Kolmantena päivänä alkoivat vaikeudet. Onneksi Poju ei kertaakaan hoksannut iskeä hampaita yhteen, kun kättäni sen kurkkuun tungin, mutta ihan riittävästi se kiemurteli ja vastusteli ilmankin. Viikon päästä riitti, että otin lääkkeen pöydälle jakaakseni sen osiin, kun Poju jo alkoi erittää suustaan vaahtoa ja yökkäillä. Jep, kahden viikon kuuri. 1,25 tablettia 2*päivässä. Periaatteella "otat tai itket ja otat, tai itketään molemmat ja otat" selvittiin kumminkin. Kyllä, Pojulla oli varmasti stressiä. Samoin minulla. Sanoinkin eläinlääkärille, että jos kuuri olisi kestänyt yhtään pitempään, minäkin olisin jo saanut kohtauksia. Vapaaehtoisia lääkitsemään seuraavalla kerralla?

Pökkyräinen piski eläinlääkärireissun jälkeen parisen viikkoa sitten.

Tosiaan olemme ravanneet syksyn mittaan eläinlääkärissä useampaankin otteeseen. Pojun korva ei vain meinaa tulla kuntoon, vaikka Canofitea on tungettu sinne jo 1,5 kuukautta ja vielä sain ohjeen laittaa ainakin viikon ajan. Kun Pojun tutkiminenkaan ei kovin helppoa ole, puhumattakaan korvan huuhtelusta, niin koira on pitänyt rauhoittaa jo kolmesti sitten syyskuun puolivälin. Eipä sekään taida hyvää tehdä keskushermostolle, vaikka ell meinasi, että ei pitäisi olla haittaa moisesta. Herätyspiikki kun neutralisoi nukutusaineen vaikutuksen. Tai jotain. Vaan otettiinpa viimeisimmällä reissulla Pojusta geenitestejäkin, vaikka nyttemmin tuntuu, että suotta, jos koiralla on epilepsia. Sieltähän paljastui yllätys. Otatin EIC-testin (”Excercise Induced Collapse” on kovan rasituksen ja kiihtymistilan seurauksena syntyvä koiran takapään lyyhistyminen. Koira palautuu levon jälkeen normaaliksi, mutta kohtaus voi uusiutua. ”Kantajia” ja ”sairaita” löytyy kannasta melko paljon, mutta sairaista koirista vain osa saa kohtauksia.) sekä HNPK-testin (”Hereditare Nasal Parakeratosis” on nasaalinen parakeratoosi eli kansanomaisemmin kuivakirsuisuus. Sairaan koiran kirsu on kuiva ja halkeileva.). Ennakkoon oli tiedossa, että Poju ei voisi olla kummankaan taudin suhteen "sairas", koska Pojun emä on EIC-kantaja ja HNPK-terve sekä isä EIC-terve ja HNPK-testaamaton. Jännitin hieman, kuinka Pojun on käynyt geeniarpajaisissa EIC:n suhteen, kun sieltä voisi tulla kantajuus vanhempien perusteella. Loppujen lopuksi kävikin niin, että Poju oli EIC-terve ja HNPK-kantaja. Jalostuksellisesti sinänsä merkityksellinen, että emän on syytä olla HNPK-terve (kahta kantajaa ei suositella käytettäväksi, koska pennuista teoriassa 25 % olisi terveitä, 50 % kantajia ja 25 % sairaita), jos Pojua nyt enää jalostukseen edes voi ajatella. Mutta onpahan testit tehty varuiksi.