Pari vuotta sitten kokeilin koirineni ensimmäistä kertaa rally-tokoa. Ensivaikutelma oli, että ei, ikinä koskaan milloinkaan en moisiin rallitokoihin osallistu. Viime vuonna mieli alkoi hieman muuttua, ajattelin, jotta tässähän olisi Nikkelle sopiva eläkeläislaji. Tarkemmin sääntöihin tutustuttuani päätin unohtaa koko jutun, kun eihän Nikke hiljaa olisi noissakaan pippaloissa. Pojun kanssa ei edes ajateltu rally-tokoon enemmälti tutustua, kun muutaman yrityksen jälkeen tuli mielestäni selväksi, että Poju ei eteenkääntymistä opi tekemään. Olkoonkin huonolla menestyksellä kisannut, niin tokokoira kumminkin, eikä tokokoiran mielestä VOI jatkaa matkaa ohjaajan pysähtyessä. Ja vaikka ohjaaja kuinka viittilöisi ja husisi eteenpäin, koiran paikka on istua ohjaajan vasemmalla sivulla. Eikä mennä haahuilemaan eteen, kääntymisestä ja istumisesta puhumattakaan.

Kolmisen viikkoa sitten Nikke oli kerhon iltamissa esittämässä rally-tokoa. Ihan hyvinhän se meni, tosin puolikas käristemakkaraa kourapohjaan upotettuna saattoi vaikuttaa suorituksen onnistumiseen. Aloin uudestaan miettiä, josko kumminkin menisin Nikken kanssa kokeilemaan, kun kerran kerho järjestäisi kokeenkin.

Viimeisenä Järvis KK:laisten ilmoittautumispäivänä, varsin lämpöisenä sunnuntaina, kokeilin huvikseni, miten Nikke toimisi aamulenkin jälkeen ilman makupaloja. Juu, ei toiminut, ei. Hihnan mitta ei riittänyt, kun koirassa ei ollut yhtään virtaa tulla edes mukana. Hylkäsin ajatuksen lähteä kokeeseen. Kokeilin Pojunkin kanssa, mutta eihän sekään mitään osannut, ainakaan eteenmenoa eikä sivulle tuloa takaa kiertäen (tokokoiran PITÄÄ kiepsauttaa itsensä suoraan vasemmalle puolelle, tuumasi Poju, siinäpä huidot ja husit ihan vapaasti!).

Samaisena iltana kokeilin uudestaan. Ei vaan Nikkeä huvittanut vieläkään, oli pikkuisen turhan lämmintä karvakoiralle. Sen sijaan Poju yllättäen osoitti edistymisen merkkejä ja sain kuin sainkin sen kiepahtamaan eteen istumaan. Siitähän se ajatus sitten lähti. Ja ilmoittautuminen.

Yllättävän hyvä kontakti näköjään välillä. Liekö tuossa se ohjaajavirhe, koiraan ei vissiin saisi katsoa noin vinosti?

Olihan meillä vielä kaksi ja puoli viikkoa aikaa opetella. Heinäkuun viimeisenä päivänä käytiin jopa koulutuksessa tällä samaisella tuomarilla, joka Alajärvelle oli tulossa. Saipahan ainakin esimakua tulevasta. Paljon hyödyllistä tietoa sieltä saimmekin, lähinnä käytännön juttuja. Yllätyksenä tuli mm. se, että kättä ei saa vahingossakaan laittaa taskuun kehänauhojen sisäpuolella ollessa, tuloksena olisi ollut välitön hylkäys.

Alajärvellä käytiin useampaan otteeseen treenaamassa Paulan ja Kaijan kanssa, viimeksi sunnuntaina tulevalla kisapaikalla. Varsin apeaksi veti mielen sunnuntain treeni - uusi paikka ja uudet hajut, eikä koira kuunnellut yhtään. Nokka maassa viipotti menemään omia polkujaan. Harkitsin jo luovuttamista.

Tein kumminkin sotasuunnitelman. Kahteen ja puoleen päivään en huomioinut Pojua mitenkään, paitsi sen verran, että ruoan ja lenkit sai. Maanantaina koira kulki perässäni huomiota kerjäten, tiistaina alkoi näyttää masennuksen merkkejä. Koville otti, ainakin emännällä. Lisäsuunnitelmana oli, että mentäisiin koepaikalle pyörällä. Koska 28 km kotoa kokeeseen olisi ollut turhan pitkäkestoinen koettelemus ainakin pyörän päällä istujalle, mentiin ensin autolla Hoiskoon siskon pihaan ja sieltä 10 km koepaikalle. Juuri sopiva matka, luulin. Eihän matkan pituus mitenkään ihmeellinen ollut, mutta hihnassa ja asfaltilla saattoi laittaa koiran koville. Mitä vielä. Meidän piti olla koepaikalla 45 minuuttia ennen rataan tutustumista. Turhan pitkä väli, Poju ennätti levätä liian kauan ennen suoritusta, vaikka kävimme parin kilometrin vauhtilenkin vielä ennen koetta.

Ennen rataantutustumista käytiin ilmoittautumassa ja mittauttamassa koira. Jostain syystä tuomaria hymyilytti nähdessään meidät paikalla, taisi muistaa meidät koulutuksesta.

Tuomarina kokeessa Fiia-Maria Kivioja, toinen arvostelemansa koe.

Rata vaikutti helpolta. Onneksi eteenistumisjuttuja samoin kuin takaa kiertämisiä oli vain yksi, nekin samassa kyltissä. Kylttejä oli 12, joista haastavimpana pidin meidän kokemuksellamme heti ensimmäistä. "Koira eteen, oikealta sivulle, istu." Päätin heti kättelyssä, että meni eka kyltti miten meni, en ala uusimaan, koska tuskin menisi uusinnalla yhtään kummemmin. Yhden pisteen virheillä siitä lopulta selvisimme, tosin kolme semmoista. Puutteellinen yhteistyö (yllätys yllätys), taluttimen kiristyminen (ihan tosi?) ja vielä vino asento, vinous yli 45 astetta. Pujottelussa kämmäsin jotain itse, sieltä tulikin ainoa varsinainen ohjaajavirhe. 360 asteen käännöksessä vasemmalle (kyltti 6) tuli ainoa 10 miinuspisteen virhe, väärin suoritettu tehtävä. Ajattelin siinä kyllä, että pitäisi uusia, mutten viitsinyt. Olisi ehkä kannattanut kumminkin. Kolmeen pisteen virheitä olivat uusiminen kyltillä 8 (samassa myös vinous -1p) sekä viimeinen kyltti eli vasen täyskäännös (epätarkasti suoritettu tehtävä). 12 kyltistä yli puolessa tuli sanomista hihnan kiristymisestä, kolmessa myös puutteellisesta yhteistyöstä. Onneksi alokasluokassa pidetään koira kytkettynä, meiltä olisi leikki loppunut muuten lyhyeen.

Ei me sentään juostu...

Radan suorittamisen jälkeen tunsin helpotusta. Ennakkoon en ollut vahingossakaan katsonut, mistä kaikesta menee virhepisteitä ja paljonko, koska en halunnut enää sillä stressata itseäni lisää. Tunne oli, että kun hihna kireällä mennään liki koko ajan, tulos ei häävinen voisi olla. Kehuin kuitenkin Pojun maasta taivaisiin heti kehästä poistuttuamme, olihan se joka tapauksessa tehnyt parhaan rally-tokokoetuloksemme ikinä. Itse asiassa kyseessä oli paras koirieni tulos ikinä. Tai tuloksettomuus, kuinka vain.

Tulospalvelu toimi kisoissa oikein hyvin. Jo muutama minuutti kehän jälkeen sai oman tuloksensa tietoon. Tuloksen kuultuani sanoin varsin spontaanisti toimitsijoille, että arvostukseni rally-tokoa kohtaan laski tämän tuloksen myötä entisestään. Poju siis sai tuloksen surkealla suorituksellaan! Ei mikään huipputulos, ei todellakaan, mutta nippanappa tulos eli 70 pistettä. Sehän riittää koulutustunnuksen keräämiseen yhtenä kolmesta tuloksesta. Emme me täysiä pisteitä olleet menneet hakemaankaan, tulos oli meille huippusaavutus kahden ja puolen viikon intensiivisen harjoittelun päätteeksi.

Seisomakuvaa yritettiin, aina meni makoiluksi ennen kännykän ehtimistä mukaan.

Harjoittelukumppaneilla meni vieläkin paremmin. Paula ja Venla saivat pisteen enemmän kuin me, eikä heillä sentään ollut treeniä takana kuin kolme viikkoa. Paulan sanoin, Venla ei osannut muutamaa viikkoa aikaisemmin edes seurata. Itse olen sitä mieltä, että tässä lajissa ainakin alokasluokassa onkin tärkeintä, että koira kuuntelee ohjaajaansa. Agilitykoiralla on siihen hyvät valmiudet, paljon paremmat mitä esimerkiksi omalla Minä itte -tokokoirallani... Itsehän yllytin Paulan silloin iltamiin rally-tokonäytökseen, koska jotenkin vain tuntui siltä, että rally-toko olisi näiden hyvä kakkoslaji agilityn rinnalle. Hyvin sujunut näytös antoi Paulalle uskoa, että koira voisi kokeeseenkin osallistua, ja niinpä hän sitten ilmoittautui. Kannatti, oletan.

Kaijalla ja Rainalla oli sikäli paremmat lähtökohdat, että Rainalla on tokosta koulutustunnus TK2, eli jotain on jo pitänyt oppia ennen tätäkin lajia. Tosin samat ongelmat oli tälläkin koirakolla liikkeiden suhteen kuin Pojulla ja minulla, eli juurikin se, että koira ei yleensä saa istua vasemmalle sivulle ohjaajan pysähtyessä. Samoin takaa kiertäminen piti opetella. Hyvin opettelivatkin, pari sijoittui kolmanneksi pistein 95.

Otsikon lause luki Pojun arvostelulomakkeen Kommentteja-sarakkeessa. Kai se pitää ottaa positiivisesti?

Kotimatkalla kuskin vaihtuessa jo vähän hymyilytti piskiäkin.

Kiitokset ratapiirroskuvasta Paulalle, koirakuvista Aulille ja autokuvasta hovikuskillemme Elisalle, joka ystävällisesti meidät koepaikalta kävi hakemassa.