Tämä juttu ei koske lemmikkieläimiä. Koirat ja kissa ovat edelleen hengissä, Aku täysissä sielunvoimissaan ja Nikke täysissä ruumiinvoimissaan, Harmi-Katinkaan täysistä sielunvoimista en ole ihan varma.

Asiaan. Tänä kesänä en ole päässyt toteuttamaan murhanhimoani, joka kohdistuu nätteihin punaisiin koppiaisiin. Muutama kesä sitten löysin liljoista kauniin, kirkkaanpunaisen otuksen. Ihastelin elukan upeaa väriä, semmoinen leppäkertun punainen. Parin päivän päästä lakkasin ihastelemasta, kun liljoista oli enää muutama hassu ranka jäljellä. Liljakukkohan se ihastus oli. Eiköhän sitä voi ihan rehellisesti harkituksi murhaksi kutsua, kun parin viikon ajan joka aamu vetäisin gummihanskat kouraan ja lähdin listimään liljakukkoja ja toukkia. Parhaana päivänä saalis käsitti yli sata liljakukkoa. Viime vuonna oli vissiin pari ja tänä vuonna siis ei ainuttakaan.

Murhanhimon kohteeksi joutuvat myös nuo inhottavat kellertävät muurahaiset, mitä tuo takapiha on pullollaan. Tuo murkku on niitä ainoita öttiäisiä, joka saa minun paksuun nahkaani jonkinmoista allergista reaktiota purressaan. Ja ne purevat. Jokainen kukkapenkkiin päätynyt murkku kokee julman kuoleman myrkyn vaikutuksesta, itse katselen vierestä tuntien sadistista mielihyvää, kun "reppanat" juoksentelevat ympäriinsä toukkiaan / muniaan pelastaessaan.  Muualla puutarhassa saavat olla, kunhan kukkapurkit ja penkit jätetään rauhaan.

Ehkä hyttysten listiminen menee ennemmin pikaistuksissa tehty tappo -kategorian alle. Eipä ole ollut tarvetta tappaa niitä, jolleivat ihan iholle hypi. Tapon kohteeksi joutuvat toisinaan myös kissan tuomat, kiusatut ja vahingoittuneet saaliseläimet. Kieltämättä pahalta tuntuu iskeä hiirtä kivellä hengiltä.

Kuolemantuottamuksia tulee toisinaan maantiellä. Kaksi rusakkoa/jänistä, yksi orava, yksi varis, yksi räkätti, pari yksittäistä pikkulintua ja yksi parvi pikkulintuja, ehkä puolenkymmentä kerralla, siinä parinkymmenen ajovuoden saldo. Ei paha, kun kumminkin autonratissa tulee vietettyä liki 20000 km vuodessa. Sitä paitsi ne rusakot tekivät itsarin - ensimmäinen odotti tienvarressa oikeaa hetkeä hypätäkseen alle ja toinen juoksi auton edessä liukkaalla eikä meinannutkaan väistää.

Kaiken tämän tappamisen vastapainoksi täytyy sanoa, että joskus vähän hävettää elukoiden väistely. On täysi työ olla lyömättä jarruja pohjaan satasen vauhdissa, kun lintu on tulossa tuulilasiin. Enkä aina pystykään välttämään jarrutusta. Pitäkää siis hyvät ihmiset kunnon turvaväli, jos minun perässäni ajelette.  Kai se on ymmärrettävää, että lintuja väistetään (kerran minä ja vastaantuleva pysäytettiin molemmat, että fasaani saa tepastella tien yli - talviliukkailla..., toisen kerran tuli äkkijarrutettua peltopyyparven kohdalla - silmät kiinni...), varsinkin joku fasaani juuri rikkoo helposti tuulilasin. Mutta kun minä väistelen omalla pikkutiellä perhosiakin.  Ja kesken ruohonleikkuun pitää pysähtyä ja hätistellä mehiläiset, kimalaiset ym pölyttäjät alta pois. Puhumattakaan, kun maalasin joku vuosi sitetn taloa ja pyysin anteeksi jokaiselta hämähäkiltä, joka sai väriä päällensä. Noloa, myönnettäköön, mutta minkäs teet.

Näitä väistellään, kaikkia ei.