Nikke täyttää vajaan kuukauden päästä kaksi vuotta. Niin se aika rientää! Tässä vaiheessa Nikken piti jo olla tottelevaisuusvalio, mutta kuinkas onkaan käynyt? Takana kolme koetta, yksi kämänen kolmostulos ja kaksi tuloksetonta yritystä. Miten näin on päässyt käymään??

Marraskuussa 2009 tuli Turren aika täyteen. Samaan syssyyn kuulin, että vuosia odotettua labradorinpentua ei tälläkään kertaa tulisi. Pikainen rodun vaihto, ja niin tuli varattua 21.11. syntynyt Nikke. Tai Otushan tuo vielä siinä vaiheessa oli. Mielestäni olin varautunut paimenkoiran erilaisuuteen metsästyskoiriin nähden, mutta en ilmeisesti kuitenkaan riittävästi. Se pahushan paimensi! Yllätys...?

Tammikuussa 2010 sitten haettiin pieni karvapallo itärajan tuntumasta. Söpöhän se pikkupiski oli kuin mikä, ja terävähampainen. Aku-parka oli hätää kärsimässä alusta lähtien, tosin näytti niillä hauskaakin olevan. Ja Aku oli aina välillä kuitenkin se, joka määräsi, mitä tehdään.

Tässä vaiheessa kaikki oli vielä kohtuullisen hyvin.

Kunnes Aku kastroitiin Nikken oltua talossa parisen viikkoa. Samalla poistettiin bassetin suusta kasvain, jonka PITI olla hyvänlaatuinen. Leikkauksen jälkeiset pari viikkoa olivat yhtä tuskaa, kun tikit saivat Akun kutiamaan järkyttävästi ja Nikke piti pitää vanhuksesta erossa. Eipä siinä paljon pikkupiskiä kouluteltu, korkeintaan jotain sivulletuloa ruokailun yhteydessä.

Helmikuussa maailmani romahti jälleen. Ensin isä joutui vakavan sairauden vuoksi pariksi viikoksi sairaalaan ja samaan aikaan Akun kasvain todettiin kuitenkin pahanlaatuiseksi. Siinäpä sitten odottelemaan, milloin on Akun aika lähteä Turren luokse. Ettei siinä vain olisi kaikki, niin lisäksi vielä Nikken nelikuisrokotuksissa eläinlääkäri oli kuulevinaan pennun sydämestä pienen sivuäänen. Niin että mukavaa koirankoulutusta vaan, ollos hyvä.

Menimmehän me kumminkin pentukurssille. Voi sitä onnea, kun piski viimein viidennellä kerralla malttoi olla pari minuuttia hiljaa! Vaan sitten loppui sekin kurssi ja siirryimme tavalliseen koirakouluun haukkumaan koiria. Tai ainakin Nikke haukkui.

Kesä meni murehtiessa Akua ja kärvistellessä helteessä. Heinäkuun lopulla käytiin ensin mätsärissä tarkistamassa, että mitään ei todellakaan edelleenkään osata - ei edes kulkea kehässä hienosti ravaten - ja sitten mentiin viralliseen näyttelyyn todistamaan sama kaiken kansan edessä. Roppipentu, mukamas. Arvostukseni näyttelyitä kohtaan väheni entisestään, kun tuommoisella käytöksellä pentu palkitaan.

Näpit irti tai mä nappaan! Mätsäritreeniä kehän ulkopuolella.

Elokuussa alkoi jo näyttää jokseenkin selvältä, että tämä Otus ei todellakaan ole vielä valmis tokokokeisiin syyskuussa. Ensin käytiin eläinlääkärillä kuunteluttamassa Nikken sydän uudestaan ("niin, ensin kannattaisi ultrata ja sitten Helsingissä leikataan, pentu ei sairauttaan näytä, vaan kuolee suorilta jaloiltaan kesken juoksun..."), sitten tuli Akulle lähtö, seuraavaksi tuli itselle lähtö polvileikkaukseen. Leikkauksen jälkeen kesti käsittämättömän kauan, ennen kuin kävely taas sujui - edellisellä leikkauskerralla parin päivän päästä mentiin jo kepeittä, nyt meni toista viikkoa. Että juu, siitä vaan kouluttelemaan.

Sydänultraukset, leikkauksesta puhumattakaan, saivat jäädä, kun koirassa ei todellakaan näkynyt päällepäin mitään sydänvikaan viittaavaa. Yksivuotisrokotuksilla saatiin vihdoin positiivisia uutisia, kun sydämestä ei kuulunut ääniä. Siis ylimääräisiä. Koulutukset saivat kuitenkin jäädä, kun talvi pääsi yllättämään. Tai siis olihan meillä muka tokotreenit läpi talven, mutta kun porukasta pari - kolme kerrallaan oli paikalla, niin eipä siinä paljon häiriötreenejä tehty.

Siis kyllähän minä hyppäisin, mutku...

Sitten tulikin jo kevät. Kuinkas koulutukset? Vallan hyvin... Muistaakseni joku aina koulutuksissa sanoo, että kotona kannattaa treenata päivittäin edes muutaman minuutin pätkiä - vaan kukapa sitä omia neuvojaan noudattaisi? Jotenkin sitä ei vain jaksanut, kun oli kaikenlaista muutakin murhetta mielessä. Toukokuu ja ensimmäinen tokokoe lähestyi, järkevämpi olisi varmaan jättänyt väliin. Mutta tällä touhulla nyt ei ole mitään järjen kanssa tekemistä. Meillähän oli kuitenkin teoreettiset mahdollisuudet jopa ykköseen - siis jos kaikki menisi optimaalisen hyvin eikä Nikke ottaisi häiriöitä muista. Ainahan sitä voi haaveilla.

Eipä sitten mennyt kaikki hyvin kokeessa. Eikä edes ennen koetta. Koepäivän aamuna isä joutui jälleen sairaalaan ja harkitsin jo vakavasti kokeen jättämistä väliin. Vaan suottapa kotona yksin olisin murehtinut, joten mentiin sitten Nikken kanssa kehään asti. Ja kun molemmat olimme ihan pihalla, niin lopputuloksenhan arvaa. Teoreettiset mahdollisuudet hupenivat ja jäljelle jäi raaka käytäntö.

Seuraavaan kokeeseen oli aikaa reilu kuukausi, josta ajasta liki kuukausi meni ihan muissa aatoksissa kuin koirankoulutuksessa. Niinpä tulos - ei tulosta - ei yllättänyt, kun kaiken lisäksi oli vallan miellyttävä +25 asteen lämpötilakin koeiltana. Jälleen oltiin molemmat pihalla kuin lumiukot, jos moinen kielikuva keskikesän kokeesta sallitaan.

Helteet jatkuivat ja koulutukset takkusivat. Pikkuhiljaa päästiin normaaliin elämänrytmiin kiinni, mutta kun ei häiriötreenejä saa ennen koetta, niin häiriötreenit pitää sitten ottaa koekentällä. Siinä saivat ainakin muut häiriötä yllinkyllin, kun räyh-räyh-väy-väy-piski lauleli jopa hetkeä ennen paikallamakuuta. Mutta saatiinhan me tulos. Kokeen jälkeen ei sitten ollakaan tehty oikeastaan yhtään mitään tokon eteen, vieraille paikkakunnille kokeeseen kun en tuolla koulutustasolla (lue: häiritsee muita) olevaa piskiä halua viedä. Niinpä seuraava koe tulee olemaan ensi vuoden toukokuussa jälleen Vinnin kentällä, sikäli mikäli Järvis KK enää kokeita järjestää, kun ei väkeä tule.

Niin, mikä meni pieleen? Kaikki. Mutta eiköhän tämä vielä tästä paremmaksi muutu. 

Mitäs me alokkaasta, me mennään suoraan voittajaan.