Niin se aika rientää - Nikkeliini täytti viikko sitten jo kaksi vuotta! Nikken maanantaisten synttäreiden kunniaksi jätinkin sitten piskin yksiksensä sekä sunnuntaina (käväisin Tampereella) että tiistaina (Jyväskylässä). Että hyvää syntymäpäivää vaan, pikkurakki.

No joo, kelvatkoon paremman puutteessa.

Oli kiva tulla sunnuntaina kotiin, kun koira hakkaa nyrkeillä mahaan, että missäs sitä ollaan luuhattu koko päivä... Mutta Ikeantuliainen lepytti pienen (siis "pienen") äkkiä.

 

Mun oma Råtta!

Nikke sai jo lokakuussa vinon pinon hirvenluita. Eläin oli onnesta ymmyrkäisenä eikä oikein tiennyt, mistä aloittaa. Tällä kertaa ei enää luukasaa pelännytkään, kuten vielä viime syksynä. Osa luista jouduttiin lahjoittamaan pois, kun ei itsellä mihinkään mahtunut. Hyvin olivat Hoiskossakin kauppansa tehneet.

Nikke ja entinen hirvenvasa.

Seuraavan kerran, kun rupean puhumaan jotain sekavia juoksemisesta, puhukaa minulle järkeä. Ikinä, koskaan, milloinkaan en ole juoksemisesta tykännyt. Ikinä, koskaan, milloinkaan en kouluaikana saanut juostua Cooperin testissä koko kahtatoista minuuttia, puhumattakaan, että olisin yli kahden kilometrin edennyt kyseisessä ajassa. Enkä ikinä, koskaan, milloinkaan ole ymmärtänyt, miksi joku ylipäätään haluaa juosta. Kävellenkin ehtii paikasta a paikkaan b, ja jos oikein on kiire, voi mennä pyörällä. Tai vielä parempaa, autolla. Mutta juosta... Ja vielä ihan huvikseen...

No joka tapauksessa. Joskus elokuun lopulla tuli netissä vastaan Juoksuohjelma-juttu, jonka olin jo joitakin vuosia aikaisemminkin nähnyt. Siis Porin kaupungin vapaa-aikaviraston tekemä 11-viikkoinen ohjelma, jossa lähdetään ihan alkeista (kävele 5 min, juokse 2 min, pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla, oli ensimmäisen päivän ohjelmana). Jostain käsittämättömästä syystä ajattelin ohjelmaa kokeilla, lähinnä kohottaakseni kuntoa. Kunnonkohotusta taas lähinnä siksi, että on jokseenkin noloa olla agilitykentällä esteellä 5, kun koira menee esteellä 10, ja päästä maaliin, kun koira on ollut maalissa jo minuutin. Otin tavoitteeksi, että edes 3,5 viikkoa pystyisin ohjelmaa noudattamaan.

Vaan kuinkas kävi. Aluksi juoksentelin vallan iloisesti ensimmäiset kaksi viikkoa, pääsin jopa neljän minuutin juoksupyrähdyksiin (vau...). Sitten kipeytyi kantapää. Yritin jatkaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Pariin päivään en päässyt kunnolla edes kävelemään. Vaan heinäkuisen olkapäänparannutoperaation mukaisesti muutaman päivän ajan buranaa nassuun, niin johan helpotti. Parin viikon tauon jälkeen aloitin ohjelman alusta.

Mutta kun aina sattuu ja tapahtuu, ja varsinkin sattuu. Jälleen meni pari viikkoa, kunnes onnistuin jotenkin loukkaamaan kylkeni perunamaalla (ei nyt takerruta pikkujuttuihin, kuten miksi perunat olivat maassa vielä lokakuussa) nykäisemällä kuokalla johonkin roskakasviin. Hengittäminen teki kipeää, saati sitten juokseminen. Vaan eipähän ainakaan kerinnyt murehtia hengästymistä, kun kädellä kylkeä pidellen juoksin jo 2*4 minuutin pätkiä. Hiki ei tullut juoksemisesta, vaan kivusta. Onneksi kylkikipu lientyi muutamassa päivässä juoksukelpoiseksi, vaikka edelleenkin venyttelyssä pientä kipua tuntuu.

Mutta oikeasti. Missä vaiheessa siitä juoksemisesta alkaa nauttia? Sillä sekunnilla, kun kännykkä ilmoittaa ajan tulleen täyteen ja saa lopettaa juoksemisen. Metriäkään en ylimääräistä juossut, ylimääräisiä kävelyjä sen sijaan tuli harrastettua harva se päivä. Siis eihän kävely ole mitään liikuntaa, sehän on vain rauhallista tai vähemmän rauhallista siirtymistä paikasta toiseen.

Loppujen lopuksi tuli sitten juostua tai oikeastaan lönkyteltyä viime maanantaina ruhtinaalliset viisi kilometriä yhteen menoon. (Ohjelman mukaan matka olisi pitänyt juosta jo sunnuntaina, mutta en sitten suostunut jäämään Tampereen reissulla kyydistä, jotta olisivat ottaneet minut 5 km päästä takaisin kyytiin. Kumminkin olisivat juoksuttaneet 5,1 km.) Ikinä en olisi moista uskonut vielä syyskuussa, enkä ikinä enää moista tee. Enkä enempätä juokse. Kuusi viikkoa sitä kesti, 11 viikon päästä (eli viisi viikkoa lisää rääkkiä) olisi pitänyt juosta jo 10 km. Mutta jätän väliin.

Pitäisi jossain vaiheessa viedä Nikkeä luustokuvauksiin. Mutta kun jostain käsittämättömästä syystä minuun on iskenyt kammo, etten uskalla. Labradoripentutilaus siirtyi jälleen puolella vuodella ja näin ollen minulla on vain yksi koira. Entäs jos jotain sattuu? Järjetön pelko, myönnetään, mutta minkäs teet.

Laitetaas vielä yksi tuulikuva Nikkestä.

Tuulee että tukka lähtee. Eiku häntä suoristuu ja korvat lähtee. (On se vaan laihan näköinen tuossakin kuvassa!)