Lähti *piip* paikallamakuusta. Nätisti tosin tuli kohti, hissukseen, tietäen, ettei saisi tulla. Vaan kun tuli sittenkin. Mutta ei onneksi mennyt muita häirimään. Monen monta lisäpaikallamakuuta siinä sitten illan mittaan otin - ja pysyi, kun ei ollut muita samassa rivissä. Uskokaa pois, kyllä se kotona osaa. Voipi olla, että jos kokeisiin menemme, paikallamakuu jää väliin. Ehkä. Paitsi että onhan tässä vielä aikaa treenata, syyskuuhun on pitkä aika. Vai toukokuussakos meidän piti mennä kokeilemaan? Vai kesäkuussa? Kattotaan nyt möllitokot ensin, seuraava on tulevana torstaina, mikä näin salamyhkäisesti tokokurssilaisille ilmoitetaan.

Miksi tuo piskiläinen ei voi seurata silloin, kun joku käskyttää? Silloin nuuskitaan ja haaveillaan ja vaellellaan, mutta ei seurata. Luulenpa, että tuomari ei hyvällä katso/kuuntele ohjaajan ähkäisyjä ja karjahduksia kokeessa. Mut odotapas, kun mennään ihan muuten vaan seuraamista - silloin mennään niin nätisti, niin nätisti! Pitäisiköhän ehdottaa kokeessa, että me voidaan kyllä mennä omaa tahtia, jospa liikkeenohjaaja vaan olisi ystävällinen ja kertoisi ennen liikettä haluamansa kuvion? Kyl me sitten tepasteltaisiin ihan käskyittä. Saisi lo:kin huilia välillä.

Miten niin ei osaa seurata?

Meillä ei enää osata mennä maahan. Eikä hypätä. Seisoa ei ole osattu tähänkään asti, nyt vielä vähemmän. Valuu, valuu, valuu... Mutta olen ikuinen optimisti, joka uskoo ihmeisiin.

 

Halutessaan kyllä putoaa äkkiäkin.

Ja osaa hypätäkin.

Luoksetulo ei töki vieläkään. Mutta kaipa tuokin vielä ennätetään sössiä ennen koetta, onhan meillä vielä aikaa. Näytti jo viikko sitten lupaavalta, kun Nikke erehtyi ohjaajasta.

Vauhdikas lähtö, mutta sitten...

... Nikke näki kuvaajan.

Kiitokset treenikuvista Laajalan Niinalle!

Oli muuten hyvä idea mennä koirakouluun pyörällä. Varsinkin oli suorastaan loistava idea lähteä kylmiltään pyöräilemään kantatielle, kun koira ei ole hihnassa pyörän vierellä juossut, eikä itseasiassa kantatien reunaa muutenkaan paljon kulkenut. Nikke kun tahtoo jahdata rekkoja. Ja traktoreita. Pikkuautot ei kiinnosta niinkään. Mutta hengissä selvisimme isommitta kommelluksitta, ja piskikin oli koulussa vallan rauhallinen. Otettiin pyöräily uusiksi vielä seuraavana päivänä, mutta se ei enää ollutkaan niin hyvä idea. Ei koira mitään väsynyt, mutta kuka *piip* kovettaa mun pyöränistuimen aina talven aikana! Viimeiset pari kilometriä oli yhtä tuskaa, kun koira hihnassa on paha seisaallaankaan ajaa. Vihoviimeinen virhe oli lähteä yhden välipäivän jälkeen pyöräilemään noille pienille hiekkateille, kuoppaisille hiekkateille... Vaan kummasti se istuin pehmenee, tänään sujui parin kilometrin treeneihinajelulenkki jo ihan hyvin. Ainoa ongelma tänään olikin saada hyppyeste kulkemaan mukana pyörän tarakalla. Luulenpa, että agilitytreeneihin ei mennä pyörällä, putki kaulan ympärillä ja muutama hyppyeste käsivarrella voisi olla liikaa.

Laitetaas pyöräilyreissun kuvausantia vähän. Paristasadasta metristä ei taitaisi talitintistä kunnon kuvaa minun kamerallani saada, mutta onneksi kurjet ovat hieman isompia. Lähemmäs pitäisi kyllä päästä.

Oli muuten harvinaisen nätti pääsiäinen. Pahuksen migreeni vaan sotki suunnitelmia, mutta siitä huolimatta sain jopa vähän haravoitua. Onneksi oli vielä vähän lunta maassa, niin ei tarvinnut kaikkea kerralla rehkiä.

"Ai tää vai? Ettäkö oikeen lunta? Ettei tarvii haravoida vai? No joo..."

"... onhan se, tarkemmin katsottuna, luntahan se..."