Kai se sitten kumminkin on kevät, kun koirakoulukin alkoi jälleen. Ei tosin vielä täällä, vaan jouduttiin menemään Evijärvelle. TOSIN mitäpä se olisi minua auttanut, jos täällä olisi alkanut, kun taitaa ohjaajat edelleen olla vähissä, JOTEN olisipa jääneet molemmat omat koirat pois treeneistä. Nytkin jätin Nikken suosiolla kotiin vielä ensimmäisellä kerralla, varmaan parilla seuraavallakin, kun olisi tärkeämpää saada Pojulle niitä hampaidennäyttötreenejä ennen Kuortanetta.

Kahdesti ollaan nyt Evijärvellä käyty. Ensimmäisellä kerralla meni hampaidennäyttö aika lailla tappeluksi. Tänään sujui jo pikkuisen paremmin, kun Heidi ei suostunut koiraan koskemaan, kun piski hepuloi. Niinpä Poju katsoi parhaaksi olla edes hivenen rauhallisemmin. Ensi maanantaina pitää kyllä yrittää käydä Kortesjärven näyttelytreeneissäkin, rupeaa aika käymään muuten vähiin.

Arkitokoiluahan Evijärvellä vasta on. Vaan eipä ole Pojukaan vielä varsinaista tokoilua aloittanut, juuri äskettäin tajusin, että pieni tai siis "pieni" täyttää reilun viikon päästä jo vuoden, eikä olla oikeastaan tehty MITÄÄN tokon suhteen. Mitä nyt jotain pientä ruokakupin vierellä. Mihin tämä aika on huvennut??? Vaan eipä ollu tarkoitus heti toukokuussa vielä kokeisiinkaan mennä, joten ehtiihän tässä vielä treenailla.

Koirakoulussa menee suhteellisen hyvin. On taas kiva vaihteeksi kouluttaa hiljaista koiraa, Poju ei turhia ole vielä äännellyt. Muutaman kerran on pitänyt oppilastoverille sanainen arkkunsa avata, kun toinen ensin on pitempään haukahdellut. Lopettaa kyllä heti käskystä, toisin kuin eräs edellinen (toisin sanoen toinen nykyinen) piskilöinen. Eihän tuolla vielä mitään isompaa olla tehty, ihan perusmeininkiä kuten kontaktia ja vetämättäkävelyä. Pojuhan ei tosin yksin ulkoilutettuna vedä, joten sitä meidän ei tarvitse pahemmin treenailla. Nikken kanssa asia on toinen, kun pitää kilvoitella, kumpi ensin kerkiää seuraavalle merkkipaalulle. Kontaktiharjoittelussa kerroin välittömästi kouluttajalle, että jätämme erään kotitehtävän väliin. Minä EN istahda lattialle koiran viereen ja laita käden alle makupaloja. En. Ensinnäkin lattialle istahtamiseen kuluu tuhottomasti aikaa itsestäni riippumattomista syistä ja toiseksi käteni on sen verran arvokas, etten sitä revittäväksi tai pikemminkin kaavittavaksi vapaaehtoisesti laita. Siis lattialle meno on hidasta, koska pieni Poju-eläin ottaa tilaisuudesta kaiken irti ja pyrkii pujottelemaan joka välistä minkä suinkin keksii kuten jalkojen alta ja käsien välistä. Juu ei kiitos, ihan tarpeeksi saadaan "tapella" kynsien leikkuun aikaan, kun sinne lattialle on oikeasti mentävä.

Tappelusta puheen ollen, eilen ottivat pojat toisen kerran eläissään tosissaan yhteen. Nikke ei uskonut varoituksia, vaan änkesi uudestaan ja uudestaan Pojun eväille ja tappeluksi meni. Nikkeen ei tullut mitään vammoja, paksu turkki pelasti, Pojulle pieni naarmu huuleen, minulta taittui kynsi ja jalkapöytä sai kivat pikku naarmut. Eli ei mitään vakavaa kumminkaan. Loppuillan Poju hieman kyräili Nikkeä alta kulmien, Nikke oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja näennäinen rauha vallitsi talossa.

Tapellut? Kuka? Ai me vai?

Käytiin sunnuntaina siskon luona käveleskelemässä metsässä ja nevalla. Hyvin piskilät pysyivät vieraassa ympäristössä mukana, Nikkekään ei niin kauas kadonnut kuin tutuilla kotiseuduilla. Loppumatkassa ihmeteltiin siskon kanssa Nikken äkillistä ryntäystä pellolle päin, mahtoi pupusen nähdä. Pysähtyi ja tuli luokse käskystä, ei ollenkaan tyhmä koira. Poju ei edes tajunnut, mitä oli tapahtunut...

Noutonäytöstä. Ei muuten tuonut, kunhan illisteli muutaman metrin päässä.

Kun kerran kyläilemässä oltiin, niin pitihän koirien sisälläkin käydä. Pikkuisen hirvitti, kun Poju-lapsi hyppäsi (lankakerä suussaan) siskon neulomuksen päälle sohvalle, puikot vaikuttivat aika ikäviltä, jos olisivat mahasta menneet läpi. Poju mitään puikkoja huomannut, olipahan vaan onnessaan, kun onnistui ihan itse löytämään lankakerän.

Kävivät piskit vielä yläkerrassakin samalla reissulla. Eihän siinä muuten mitään ihmeellistä ole, kulkevathan nuo kotonakin rappuja ylös alas, vaan kun tuolla onkin "läpinäkyvät" portaat eli se takaseinämä puuttuu. Niinpä kannoin aluksi 20 kg lappalaista ylös. Ja sen jälkeen 30 kg labradoria saman matkan. Alas taluteltiin mahdollisimman rauhallisesti, siinäpä sitä olikin tekemistä, kun virtaa olisi varsinkin nuoremmassa ollut runsaasti. Toista kertaa en viitsinyt kokeilla, josko jo olisivat itse kävelleet ylöskin.

Näyttelylinjainen punkero menossa sisälle.

Pyöräilykin pitäisi pian aloittaa. Muutaman kerran olen jo testanut Pojun suhtautumista pyörään - ei mitään ongelmia ainakaan Pojun ollessa irrallaan. Vielä en ole hihnan kanssa kokeillut, kun pelkkä ajatuskin yhdellä kädellä ajamisesta puistattaa, kun meinaa olla "pikkuisen" rapainen ja pehmeä tuo kotitie. Pikitielle ei ihan heti taideta Pojun kanssa suunnata kumminkaan. Vaan testaus suoritettaneen lähiaikoina. Lupaan ottaa kuvia naarmuuntuneista kyynärpäistä ja kolhituista polvista, toivottavasti ei kuitenkaan haljenneesta kallosta.

Ei taideta ihan lähipäivinä lähteä metsäteille pyöräilemään...

Tänään aamulenkiltä tullessa huomasin miltei kotipihassa, että Pojun suussa on jotain. Olipahan miltei kymmenen senttiä pitkä ja senttiä vahva luu, verinen, terävä luu. Säikähdin totaalisesti, että veri on lähtöisin Pojun suusta, oli meinaan niin terävät päät luussa. Vaan ei, ei tullut veri Pojusta. Otin luun pois, unohdin koko asian ja lähdettiin sisälle päin. Mutta Nikkeä ei näkynyt missään, eiku huutelemaan. Ei näy, ei kuulu. Kiukkua kihisten piskin tottelemattomuutta lähdin kiertämään Pojun kanssa navettaa ympäri. Ja siellähän piäni lappalainen oli, navetan takana barffaamassa. Oli löytänyt rusakon raadon, josta Pojukin luunsa oli kiskonut. Kiva. Ei mitään tietoa, mikä oli elikon tappanut, ehkä kettu, ehkä auto, ehkä iso lintu, jollei rutto. No, raatona se kuitenkin oli, joten otettiinpa se sitten treenikäyttöön. Pojulla oli hauskaa, emännällään ei. Kauan ei treenailtu, kun en halunnut toisen innokkuutta olla kieltämässäkään. Ehkä meidän tosiaan pitäisi treenata niitä luovutuksia?

Elegantti lapratorvi suunnittelemassa pupusen nostoa.

Huhhei ja pupunen läks!

Poju on tiputtanut aika runsaasti karvaa viime aikoina. Ei se nyt ihan niin kalju ole, kuin tuosta elegantista olemuksesta toiseksi viimeisessä kuvassa voisi päätellä (kuvassa selkäkarvat hieman pystyssä), mutta luulenpa, että pohjavillanpoistajaa emme ennen Kuortanetta enää kokeile.

Kertavetäisyllä koira karvattomaksi?